Uusi, avoimempaa linjaa kannattava hallituksemme on julistanut ensimmäisen kokouksen salaiseksi.

Onko tämä oikeasti todellista?

Pitäisi varmaan mennä johonkin mielentilatutkimuksiin. Sanon jatkuvasti asioita, joiden takia olen ennen pitkää ongelmissa. Tänään sain kuulla, miten minusta on puhuttu pahaa oikein isolla porukalla. Vähän väliä mietin, onko kaikki sen arvoista, ja silti aina pahimpana pelkona käteen jää se, että mitä jos en voisikaan enää valmentaa. Tuntuu ahdistavalta pattitilanteelta.

Laitoin psykolle mailia, jos tämä vaikka huolisi minut taas takaisin. Ei tämä näinkään voi mennä, että kohta en kelpaa enää mihinkään.

Kaksi viikko valmennusta takana, enkä vieläkään ole voinut lyödä kausisuunnitelmaa lukkoon. Ajatukset eivät toimi, kaikki tuntuu väärältä. Olen kai sinisilmäinen ja typerä, kun kuvittelen, että epäoikeuden mukaisuudet voisivat loppua ja tulla korjatuksi. Odotan päivä päivän jälkeen, että hommaan tulisi joku järki. Seurassamme on aina ollut melko erikoinen johtamiskulttuuri, mutta nyt ilmeisesti uutena linjana ovat maton alle lakaiseminen ja suoranainen vääristely. Toivon, että jossain vaiheessa selviäisi, mihin tällä kaikella oikein pyritään. Sitä ennen täytyy kai tyytyä rooliin pelinappulana. Ahdistaa ja turhauttaa.

Kipeä olo. En tiedä, johtuuko se tästä kaikesta säädöstä vai ihan kipeydestä. Valmentamisessa on sekin ihan syvältä, ettei koskaan saisi olla sairas. Muistan, kun olin yön oksennustaudissa ja jouduin silti seuraavana päivänä menemään valmentamaan erityisryhmää. Lopputulos oli se, että istuin ihan valkoisena altaanreunalla, kun ei sinne ketään muutakaan saatu, ja kun sitten huomioin jotakuta uimaria huonosti, vanhempansa tulivat huutamaan ja valittamaan. Onneksi siitä on jo monta vuotta aikaa.

Nyt on taas epäterve olo, sellainen kuumeinen ja paleleva. Päivällä nukuin yli kolmen tunnin päiväunet. Varmaan jos ilmoittaisin, että olen kipeä enkä pysty valmentamaan, hommaisivat sinne jonkun naapuriseuran valmentajan.

Tai sitten jos pyytäisin jotakuta oman ryhmän vanhemmista vaikka tuuraamaan, pitäisi ensin kysyä naapuriseuran mielipide asiaan.

Sain graduasian liikahtamaan yhden sähköpostin ja parin lyijykynähahmotelman verran eteenpäin tuossa reilu viikko sitten, mutta nyt en ole tämän seuraperseilyn takia pystynyt ajattelemaankaan muuta kuin pasianssin pelaamista.

Vajaa tunti sitten tuli kuluneeksi 14 vuotta siitä, kun aloin virallisesti seurustella Jarin kanssa. 14 vuotta. Laskennallisesti kai minun olisi pitänyt olla asiasta yli jo kolme vuotta sitten.

Olen miettinyt sitäkin, että onko parempi ajatella, että Jari on "se oikea", jolloin voisin ajatella, että maailmassa on olemassa yksi oikea ihminen minulle, vai pitäisikö ajatella niin, että sitä Jaria, johon aikanaan rakastuin, ei ole enää olemassakaan, koska vuodet ovat muuttaneet kuitenkin kumpaakin. Tällöin toisaalta tultaisiin siihen loppupäätelmään, että en ainakaan tiedä ketään, joka olisi minulle millään tapaa oikea. En tiedä, kumpi on surullisempi ajatusmalli.

Olin tänään sellaisessa palaverissa, ettei ole sen jälkeen tehnyt juuri mieli edes hengittää. Seurapolitiikassa on tehty isoja ratkaisuja kelvottomilla menettelytavoilla, ja lopputulos on ollut se, että minä en voi pätkääkään hyvin, vaikka koko asia ei edes muka minulle kuulu.

Nyt kamppailen itseni kanssa siitä, miten motivoituisin menemään hallille ja tekemään jotain suunnitelmia kauden suhteen. Aikaisemmat kun osoittautuivat lennokin arvoisiksi. Onneksi junnut ovat niin ihania, että treeneissä oli ihan kohtalaisen kiva olla, vaikka jotenkin oma jaksaminen on vaillinaista ja sitoutuneisuus hukassa. Sekä isojen uintitreenin että pienten ja keskikokoisten telinetreenien jälkeen oli sellainen olo, että hyvä, kun tuli mentyä. Kuitenkin jo huomisten aamutreenien ajattelu ahdistaa.