En lähtenyt osaksi keskustan tarjoamaa massaonnea. En siis tänäkään vuonna. Sen sijaan katsoin jälkimmäisen puolikkaan huonosta komediasta, jonka olen nähnyt jo aiemmin. Olen melko varma, että tein kuitenkin hyvän valinnan.

Laadin myös kausirungot kummallekin oletettavalle ensi syksyn ryhmälleni. Aikamoista tämä kyllä on, kun pitää tietää jo yli vuoden päähän omat menot, mutta silti en kyennyt tänään tekemään valintaa siitä, millaisen matkalaukun ostan. En siis ostanut laukkua (enkä irtisanonut kämppää, hups), mutta budjetit sain valmiiksi.

Haluaisin koirankarvoja. En itseeni vaan tänne lattioille, mielellään kiinnitettynä niihin soveltuvaan eläimeen.

Anneli valittaa aivan joka asiasta. Hänen tervehdyksensä ovat muotoa "Laita se ovi kiinni hiljempaa, ei ovea saa tuolla tavalla kolistaa", ja hyvän huomenen toivotus on puettu hänen suussaan muotoon "Älä ota kaikkea kahvia, sitä pitää riittää Eskolle". Luonnollisesti Anneli myös kyttää jokaista liikettäni ja seuraa perässä vahtimassa. Eilen sain huikean inspiraation puhdistaa kenkiäni, mikä ymmärrettävästi aiheutti öisen "vettä ei saa mennä puulle" -urputuksen.

En jaksa tällaista. Tosin se kai on Annelin tarkoituskin.

Aloin just miettiä, että Anneli taitaa lähes aina puhua imperatiivissa.

Romeo-suru ei oikein helpota, melkeinpä päinvastoin. Viime päivinä olen alkanut itkeä autossa aina, kun ajan pihaan. En tiedä, mikä siinäkin on. Aina vain on siinä vaiheessa ollut se Romeon näkemisen odotus korkeimmillaan, ja nyt ei ole mitään.

Akuutimpaa asiaa edustaa se, että Saijan kaveri pyysi minua liittymään seuraansa vapunaattoiltana jossain turkulaisessa kuppilassa. Nyt olen kahden vaiheilla: jossain vaiheessa olin jo ihan menossakin, tuntui ihan miellyttävältä ajatukselta, mutta sitten iski kauhea ahdistus. En oikeastaan tunne siitä porukasta kuin tämän yhden enkä oikein häntäkään enkä tiedä, haluanko tuntea ketään. Toisaalta takaraivossa kolkuttaa, että jos ei tällaisia tilaisuuksia käytä, ei sitten auta valittaa seuran puutteestakaan.

Olen käynyt yksinkertaisen asian tiimoilta aikamoista itsetutkiskelua. Sikäli puuha tosiaan täyttää tutkimuksen luonteen, että mitään oikeaa vastausta ei kyllä ole saatu aikaan. En ymmärrä, miksi sosiaaliset tilanteet ahdistavat etukäteen näin paljon. Enkä ymmärrä sitäkään, miksi en voi viihtyä vain yksin.

Eilen oli omituinen päivä, paljon itkua ja sekavia fiiliksiä. Oikeastaan keskityin koko päivän paria tuntia lukuun ottamatta vain itseeni.

Ihan ensin aamulla oli lääkäripsyko, se, joka päättää, olenko terveiden kirjoissa vai en. En tainnut olla.

Päivällä nukuin kämpilläni ja mietin, että olen kyllä erkaantunut kyseisestä kämpästä jo melkein kokonaan. Kaikki tuntuu vieraalta. Asunto näyttää sellaiselta, että kauheastihan sitä on yritetty omanlaiseksi laittaa, mutta kun siellä on vain kaikkea kivanväristä krääsää liikaa, mikään ei enää olekaan niin kivaa. Yksityiskohdat ovat kadonneet kaaokseen, eikä paikassa ole elämää. Huoneissa vallitsee joku epämääräinen kylmyys.

Iltapäivällä oli peruspsyko. Aina sama virsi. Mikään ei etene, ketään ei ole ja kaikki pelottaa.

Illalla tein sitten hallisession jälkeen omituisen ratkaisun: päätin mennä yksin elokuviin. Aluksi kehittelin erinäisiä tekosyitä, mutta koska lahjaksi saadussa lipussa oli viimeinen voimassaolopäivä, en saanut perusteltua itselleni, miksen voisi mennä kokeilemaan elokuvan katsomista - voisinhan lähteä pois, jos se on huono.

Elokuvan nimi oli P.S. I Love You. Varsinaista itkemistä alusta loppuun asti. Mietin koko kaksituntisen tarinan ajan Mikkoa ja kaikkea parisuhteen menettämiseen liittyvää. En vieläkään tiedä, osaisinko olla yhtään parempi ihminen, jos vaikka saisinkin vielä parisuhteen jonkun kanssa aikaiseksi. Olen varmasti oppinut kaikesta, mitä tähän asti on tullut vastaan, mutta löytyy taas jotain uutta, jonka opin vasta menettämällä ihmisen, pari vuotta elämästäni ja mielenterveyteni.

Tuntuu niin idioottimaiselta nähdä Mikko noin joka päivä, enkä silti uskalla kysyä, voisiko tilannetta harkita uudelleen. No joo. Tuntuu se kyllä idioottimaiselta ajatukselta, joka kuitenkaan ei jätä rauhaan. Yritän löytää inhoa, loukkaantumista, halveksuntaa ja löydän aina vain ikävän.

Ärsyttää, kun Saija ei osaa pitää itsestään huolta siellä Saksassa. Koko ajan on jotain, mistä voi huolestua. Miten vaikeaa voi olla mennä lääkäriin, huolehtia lääkkeiden ottamisesta ja kaikkea sellaista.

Ääh. Mitä järkeä tässä on, että pakenen koko ajan itseäni tekemällä valmennuksia niin kovaa tahtia, etten ehdi pysähtyä ajattelemaan, ja mitä järkeä on odottaa, että joskus osaisin toimia missään ihmissuhteessa järkevästi, kun en uskalla puhua kellekään. Olen onnistunut eristäytymään aika täydellisesti, mutta se tyypillisesti enteilee vain uutta katastrofia.

Romeotakin on kauhea ikävä. Tänäänkin oli älyttömän ihanan keväinen ilma, mutta kaipasin vain Romeota. Ottaa hirveästi päähän, kun nyt täällä pidetään piha-aitauksen portteja koko ajan auki, kun ei tarvitse pelätä, että koira karkaa.

Mietin pari päivää sitten, miten tämä rakastamisjuttu oikein menee. Jotenkin tuntuu, että jokainen, johon rakastuu, vie tai saa palan metaforisesta sydämestä, jostain ihmisen mielestä siis kai, en tiedä. Onko se jokin uusiutuvaa luonnonvaraa vai kuluuko se loppuun? Onko mahdollista koskaan rakastaa yhtä paljon, kun kuitenkin osa rakastamiskapasiteetista kuluu aiempien rakkauksien perään itkemiseen. Tai koiruuden.

Mitä ihmettä? Itse suunnittelemani vihreäpohjainen apinauikkari saapui. En käsitä. Pakkohan tuota palvelua oli kokeilla, ja nyt minulla on maailman hienoimmat apinauikkarit. Sehän siinä tietysti on, että mitä niilläkin tekee, mutta voi kai tämänkin lisätä vaikka vain sinne elämänkokemuspankkiin.

Psyko käski eilen listailla oman asunnon hankinnan plussia ja miinuksia. En oikein innostunut. Tänään aamulla kuitenkin sen enempää asiaa pohtimatta sain merkinnän kumpaankin tiliin:
plussaa: Ei tarvitsisi heti aamulla kyrpiintyä Annelin touhuista. Esimerkiksi tänään oli tarjolla ensin mulkoilua kahvikupin vääränlaisesta sijoittelusta, sitten piilo-ohjeistusta eläkkeen kartuttamisesta (kyllä, se on todella tärkeää!) ja postin jakelun yhteydessä vielä täysin aiheetonta opastusta laskujen maksamisesta.
miinusta: Esko haluaisi, että olen täällä. "On se hyvä, että edes sinä Aija olet täällä, vähän Romeon korvikkeena, että on joku, josta voi olla huolissaan."

Kaikilla olisi kivampaa, jos täällä olisi koira.

Keskiviikko teki taas tehtävänsä, ja nyt on kauhea Mikko-angsti. Mietin koko ajan, uskaltaisinko tekstata hänelle ja mitä siitä sitten seuraisi. Lueskelin taas muutamia ikiaikaisia viestejä, jopa suhteemme jälkeiseltä ajalta. Mikko oli käynyt ovellani ihan ystävällismielisesti, enkä minä nilkki ollut kotona. Muistan vastanneeni viesteihin jotain kauhean ilkeää, vaikka ei olisi ollut mitään syytä.

Joka ainoa keskiviikko mietin, olisiko elämä jotenkin parempi, jos Mikko olisi siinä vielä. Kaikki Mikon jälkeen elämässä hetkellisesti käväisseet ihmiset, peräti kaksi, tuntuvat jotenkin tosi tyhmiltä ideoilta. Tuntuukohan Mikkokin joskus myöhemmin?

Välillä, esimerkiksi viime yönä, näen epämääräisiä unia, joissa en ole varma, onko unessa Mikko vai Jari. Sekin hämmentää. Jotenkin kai kumpikin representoi jotain toimivuutta ja hyvyyttä, jotain sellaista, josta olisi pitänyt osata mitään kiinni.

Toisaalta aina tämän ajatusleikin päätän muistoihin siitä, että kyllähän minä lopulta yritinkin tosi kovasti pitää Mikosta kiinni, yritin saada kaiken toimimaan, ja hän ei vain ollut kiinnostunut. Kuten ei kukaan. Mutta sitten kuitenkin mietin, miksi olen saanut jälkikäteen lämminsävyisiä viestejä, joissa hän onkin halunnut nähdä. Olisiko mieli muuttunut? Enkö enää aiheuttaisikaan pelkkää ahdistusta ja pahaa oloa?

Ja mitä elämä sitten olisi, jos siihen kuuluisi joku mies. Olisin kuitenkin illat hallilla, toinen päivät jossain, emmekä varmaan näkisi ikinä.