Onko tämä oikeasti todellista?

Laitoin psykolle mailia, jos tämä vaikka huolisi minut taas takaisin. Ei tämä näinkään voi mennä, että kohta en kelpaa enää mihinkään.

Nyt on taas epäterve olo, sellainen kuumeinen ja paleleva. Päivällä nukuin yli kolmen tunnin päiväunet. Varmaan jos ilmoittaisin, että olen kipeä enkä pysty valmentamaan, hommaisivat sinne jonkun naapuriseuran valmentajan.

Tai sitten jos pyytäisin jotakuta oman ryhmän vanhemmista vaikka tuuraamaan, pitäisi ensin kysyä naapuriseuran mielipide asiaan.

Sain graduasian liikahtamaan yhden sähköpostin ja parin lyijykynähahmotelman verran eteenpäin tuossa reilu viikko sitten, mutta nyt en ole tämän seuraperseilyn takia pystynyt ajattelemaankaan muuta kuin pasianssin pelaamista.

Vajaa tunti sitten tuli kuluneeksi 14 vuotta siitä, kun aloin virallisesti seurustella Jarin kanssa. 14 vuotta. Laskennallisesti kai minun olisi pitänyt olla asiasta yli jo kolme vuotta sitten.

Olen miettinyt sitäkin, että onko parempi ajatella, että Jari on "se oikea", jolloin voisin ajatella, että maailmassa on olemassa yksi oikea ihminen minulle, vai pitäisikö ajatella niin, että sitä Jaria, johon aikanaan rakastuin, ei ole enää olemassakaan, koska vuodet ovat muuttaneet kuitenkin kumpaakin. Tällöin toisaalta tultaisiin siihen loppupäätelmään, että en ainakaan tiedä ketään, joka olisi minulle millään tapaa oikea. En tiedä, kumpi on surullisempi ajatusmalli.

Nyt kamppailen itseni kanssa siitä, miten motivoituisin menemään hallille ja tekemään jotain suunnitelmia kauden suhteen. Aikaisemmat kun osoittautuivat lennokin arvoisiksi. Onneksi junnut ovat niin ihania, että treeneissä oli ihan kohtalaisen kiva olla, vaikka jotenkin oma jaksaminen on vaillinaista ja sitoutuneisuus hukassa. Sekä isojen uintitreenin että pienten ja keskikokoisten telinetreenien jälkeen oli sellainen olo, että hyvä, kun tuli mentyä. Kuitenkin jo huomisten aamutreenien ajattelu ahdistaa.

Pitäisi opetella olemaan hiljaa. Tänään taas ainoan ihmiskontaktini kanssa puhuessa tuli huomautusta siitä, miten sanon tosi pahasti ja suoraan kaiken, mitä ajattelen. En kyllä pärjäisi politiikassa yhtään, kun pitäisi vaan mielistellä kaikkia.

Toisaalta taidan ottaa mieluummin hautaan mukaan puhtaan omantunnon kuin hyvät suhteet kaikkiin mahdollisiin virkamiehiin.

Autosta on taas akku loppu. En tiedä syytä. Minustakin taitaa kohta loppua akku.

Nyt on kahdet treenit jo takana. Treenien vetäminen menee rutiinilla, mutta jotenkin yleinen epävarmuus tekee sen, että yhtenäkään päivänä ei ole ollut kiva lähteä valmentamaan. Olen itkenyt taas tänään niin kauan, että päätä vaan särkee ja kuvottaa.

En tajua, miten suurin osa ihmisistä pystyy elämään elämänsä ilman jatkuvaa ylireagointia - jos nyt asioiden itseensä ottamista sellaisena voidaan pitää. Miten ihmiset voivat elää oikeudentuntoa loukkaavassa maailmassa?

Kadotin eilen kännykkäni. Se ilmeisesti putosi taskustani, kun PYÖRÄILIN sateessa kotiin, mikä sinänsä jo itsessään on absurdi tapahtumasarja. Nyt ei ole kenenkään puhelinnumeroita, ja kaikki raskauttavat tekstiviestitkin menivät samalla, vaikka niin olin niitä yrittänyt suojella.

Olen tosi vihainen siitä, kesälomani on pilalla. Ketään ei tunnu kiinnostavan se, että kun ainoan kerran vuodessa saan aidosti etäisyyden kanssa tarkastella mennyttä ja tulevaa, en nyt pystykään sitä tekemään.

Olenkohan itse jonkinlainen pelinappula ja jos, niin kenen pelissä?

Luottamuspulasta ei ainakaan ole puutetta.

Äsken pysähdyin pohtimaan, pitäisikö ottaa kirves ja yrittää silottaa persoonastani vähän särmiä. Ei sekään miellyttävää ole, kun niin usein saan kuulla, miten olen liian räväkkä ja suora.

Toisaalta sen, mitä joskus teenkin, pyrin aina tekemään hyvin. Paketti saattaisi olla täydellisempi, jos olisin samalla vähän miellyttävämpi ihminen, mutta olkoon se vaikka sitten minun myönnytykseni epätäydellisyydelle. En itse arvosta ihmisiä, jotka ovat mukavia mutta typeriä. Jos yrittäisin täysipäiväisesti olla mukava, ei energiaa riittäisi muuhun taatusti typeryyden tasoa enempää.

Niin kauan kuin koen, että maailma minun toimintaympäristöni kohdalla toimii jotenkin epäjohdonmukaisesti tai ihan vaan väärin, en voi olla puuttumatta. Yleensä siitä on kokemuksen valossa kyllä ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Nukun silti yöni paremmin, jos tiedän puolustaneeni niitä arvoja, joita pyhinä pidän.

Laiturin alla asuu vähän vammainen hauki. Se on kahden lankun pituinen, ilmeisesti joko koukun tai uistimen poskeensa saanut ja apaattinen. Saija ei ole voinut mennä koko iltana uimaan, koska Hauki vaanii siellä. Anneli on hakenut esille atraimen ja haavin, Saija saavin ja Esko yritti ensin kalastaa sitä uistimella ja sitten paljain käsin. Minun roolini on ollut pitää kaikkia lahtausyrityksiä vastustavia palopuheita, koska se on jo vähän niin kuin lemmikki. Se on ollut siellä monena kesänä.

Pitäisi olla mukamas loma. Mutta koska on lomaa vitutuksesta?

On ollut aivan uskomattoman nakertava päivä. Aamu alkoi tekstiviestillä, jonka jälkeen koko päivä on ollut yhtä siunailua. Koko syksyn kuviot heitettiin roskasankoon. Kaikki nähty vaiva, kaikki toiveet paremmasta ja kaikki kuvitelmat siitä, että oltaisiin aidosti tekemässä omastamme Turun alueen hienointa seuraa, saivat väistyä laajamittaisen kakofonian tieltä.

Seurassamme on tehty valmentajaratkaisuja, joiden kanssa en ole varma, voinko elää. Koko ajan ajattelen, että minä olen seuraava, joka ei kelpaa. En voi käsittää, miten millään vapaaehtoistyöhön perustuvalla urheiluseuralla voi olla varaa alkaa valikoida tekijöitään. Koko tapahtumasarjasta tulevat aivan liikaa mieleen kymmenen vuoden takaiset tapahtumat, jolloin minua ei kukaan puolustanut. Olen koko päivän toiminut vain niin kuin olisin jonkun halunnut aikanaan toimivan. Silti näin päivän päätteeksi on lähinnä petetty olo.

Toisaalta voi olla, että taustalla on tekijöitä, joista en vain tiedä. Tai näin minun ainakin on annettu ymmärtää. Siinäkin valossa tilanne pistää miettimään, onko tämä sellainen toimintaympäristö, jossa itse voin nauttia luottamusta. Vai perustuuko päätöstenteko salailuun. Tuntuu, että uimarin etu on unohtunut kauas politiikan alle.

Olin tehnyt ensi kauden suunnitelmat varsin pitkälle, ja nyt ilmenneet asiat pakottavat suunnittelemaan merkittäviä asioita uudelleen. Ilmeisesti vaivannäkö ei ole minkään arvoista. Tulevaisuutta ajatellen luottamusta syö se, että näen tässä päivässä paljon viime vuoden vastaavien aikojen kanssa yhteneviä tekijöitä. Joka vuosi yritän ajoissa keväällä käynnistää keskustelua tulevasta kaudesta, ja joka vuosi lopulliset päätökset jäävät heinäkuulle, jolloin kukaan ei enää vastaa puhelimeen, ja käytännön toteutukset voivat hyvin jäädä jopa yli kauden aloituksen. Mietin, onko järkevää tapella konetta vastaan ja pyrkiä ”kehittämään” toimintaa, vai pitäisikö vaan seestyä ja kyynistyä.

Olen miettinyt myös toista teemaa, niin sanottua henkistä vakautta. Jos 90 prosenttia ihmisistä sanoo olevansa epänormaaleja, niin eikö normaaliuden kriteerejä pitäisi silloin muuttaa? Tai jos olotilani on jatkuvasti henkisesti riekaleinen, niin eikö se sitten ole aika vakaa?

Yksi ”valmentajakollega” kehotti kirjoittamaan aika ajoin ylös saavutuksia, koska ne kuulemma tuppaavat unohtumaan. Olen harkinnut mutta en vielä aloittanut. Mietin kuitenkin tänään valmentajauran koskettavimpia hetkiä. Itse asiassa ne eivät ole olleet kaikki niitä hetkiä, jolloin on tehty tilastollisesti kovinta tulosta. Syvimmälle mieleen ovat jääneet sellaiset hetket, joissa uimari on onnistunut juuri sillä hetkellä, jolla onnistumisen nimenomaan oli tarkoituskin tulla.

Totta kai TOP5-listalle mahtuu tämän kevään huikea Nuorten EM-aikarajan alitus. Aloin itsekin itkeä, kun uimari tuli maaliin, katsoi tulostaululle, tuuletti ja purskahti itkuun. Varsinaisiin kisoihin ei sitten enää riittänytkään latinkia, mutta annettakoon se anteeksi.

Aivan kahden kärkeen kiilaa myös puolentoista vuoden takaisin ikäkausimestaruusuintien finaaliuinti, jossa perhostelijatyttö teki lähes täydellisen onnistumisen 100 metrin matkalla juuri sinä päivänä ja hetkenä, jona sitä tarvittiin. Tuloksena oli pronssinen mitali. Vastaava hopeisen mitalin arvoinen rollouinti on listalla myös aivan samojen kriteerien johdosta.

Mitalilista olisi paljon pidempi, mutta mitalit itsessään eivät ole se homman hienous. Parhaat fiilikset syntyvät siitä, kun uimari onnistuu toteuttamaan oman tavoitteensa tehtyään sen eteen töitä. Toki kaikki voitot, mitalit ja ennätykset ovat työnteon tulosta, mutta jotenkin lisähienoutta tulee siitä, kun tietää uimarin starttipallille noustessaan tavoittelevan jotain aivan tiettyä asiaa. Kun onnistuminen sitten osuu siihen samaan hetkeen, on uimari kestänyt myös paineen ja voittanut itsensä myös henkisesti.