Muistan joskus kauan, kauan sitten Tuomaksen kanssa ensimmäisiä hetkiä viettäessäni miettineeni, onko ihmisellä jokin kiinteä määrä rakkautta, joka sitten pitää vain pirstoittaa tai keskittää elämässä. Eli jos rakastaa oikein kovasti jotakuta, ei rakkautta riitä niin paljon muille. Tai jos pikku hiljaa alkaa päästä jostakusta yli, rakkautta voi taas olla annettavaksi.

En tiedä, mihin se vastaus unohtui. Ei sitä ainakaan sen suhteen aikana löytynyt.

Mikko toimii ehkä ihan terveellisenä jarruna. Miika puolestaan on ihana siksi, että hänen kanssaan on luvallista puhua myös entisistä elämistä, on lupa sanoa, että pelottaa ja että tunne Mikkoa kohtaan ei ole kuollut.

Samalla tulee sanottua, että haluaisi asian olevan toisin.

Sain sen tekstin valmiiksi. Ei edes nukuta.

Lääkkeet alkavat auttaa. Näkö on parantunut, tärinä lähes kadonnut, eikä oikeastaan enää pyörrytä.

Jokin sisälläni kuitenkin koko ajan varoittaa, yrittää muistuttaa, etteivät ihmissuhteet kestä. Epäilen myös, että oikeastaan koko tunne-elämäni on täysin mielialahäiriöni ohjaamaa. En ole varma, mitä ketäkin kohtaan tunnen tai mikä osa tunteista on "aitoa", mikä jonkin kemikaalisolmun syytä.

On sanottu, että suhteesta toipumiseen menee puolet siitä ajasta, jonka suhde kesti. Tuntuu uskomattomalta, mutta tuossa tuntuu piilevän hiven totuutta. Pauli ei pahemmin enää kirvele, koska ei tarvitse häntä missään nähdä. Juttu kesti pari kuukautta, toipuminen kuukauden. Mikosta en ainakaan vielä ole päässyt yli. Tuomaksesta ei oikeastaan edes tarvinnut päästä yli, koska ero oli ollut viimeisen puolen vuoden, vuoden ajan niin käsillä, että kaipa sitä sisimmässään työsti eroa jo silloin.

Voin siis ainakin toistaiseksi olla huoletta. Jos tai kun homma kosahtaa Miikan kanssa omaan mahdottomuuteensa (ja minun mahdottomuuteeni), toipuminen tapahtunee inhimillisessä ajassa. Tosin, jokainen päivä yhdessä lisää puolikkaan päivän kärsimysmittariin. Ihan häröä. Miksi edes ajattelen tällaisia? Voisin ennemmin vaikka kohdistaa ajatteluvoimavarani siihen, että pohtisin, miten saisin jonkun vaihtamaan talvirenkaat autooni. Pojat vähän puhuivat, että heitäkin voisi hyödyntää, jos vain olen kaunis, mutta ehto oli aika kova. Voi jäädä onnistumatta.

Ulkona on järkyttävän kylmä.

Lupasin itselleni aikanaan, että jos vielä ajaudun parisuhteeseen, panostan siihen, teen töitä sen eteen. Muutama tunti sitten havahduin kysymykseen: mitä se tarkoittaa, että tehdään töitä suhteen eteen? En tiedä. Olen vain kovasti valmis johonkin epämääräiseen mutta en itse asiassa tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä. Lähtökohtaisesti olen varmaankin taas vain tehnyt juuri niitä asioita, joita ei saisi tehdä. Olen pesiytynyt nurkkiin välittömästi, olen aina läsnä, olen itsestäänselvyys.

Vai onko se vain sitä, että tatuoi aivoihinsa muistutuksen siitä, että jokainen päivä voi olla viimeinen, huomisessa saattaa odottaa yksinäisyys? Miten sitä muistaisi aina, että kun valinta on tehnyt, se on tehty, eikä homma noin oletusarvoisesti vaihtamalla parane? (Minut kyllä kannattaa laittaa vaihtoon.)

Kai tässä hauskinta on se, että olemme molemmat lähteneet juttuun täysillä ja valmiina tuhosta.

Täällä ei ole telkkaria. Aluksi se ärsytti, mutta nyt alan olla sitä mieltä, että näin on oikein hyvä. Telkkari vain passivoi. Tulee katsottua kaikkea turhaa. Ihan pari ohjelmaa oikeasti haluaisin nähdä, mutta kyllä telkkarin edessä menisi tunteja päivässä, jos se vain olisi mahdollista. En edes muista, milloin viimeksi olen vain maannut patjalla, tuijottanut kattoon ja kuunnellut lyriikoita.

Vedin muuten tänään kymmenen leukaa.