Olen vuosikausia haaveillut vaihtoon lähdöstä. Muutama vuosi sitten
olin jo hommannut itselleni neljän kuukauden vaihto-opiskelupaikan
Italiasta mutta en sitten uskaltanutkaan lähteä. Tuntui siltä, etten
voi jättää ihmisiä tänne, koska jos sinä aikana tapahtuisi jotain, en
antaisi sitä ikinä itselleni anteeksi.
Asia on taas alkanut kierrellä päässäni. Jotenkin jopa koen, että Mikko
tässä määrin rajoittaa elämääni: en näkisi reiluna temppuna lähteä just
nyt yksikseni jonnekin maailman ääriin, kun täällä menee kai aika
hyvin. Pohdin kyllä sellaistakin vaihtoehtoa, että lähtisimme jonnekin
yhdessä. Pohdin tätä itse asiassa jopa ääneen, ja Mikko sanoi itsekin
joskus miettineensä ulkomailla opiskelua. Toisaalta tuntuu siltä, että
jos haluan lähteä ulkomaille pidemmäksi aikaa, haluan tehdä sen
nimenomaan yksin. Saijan voisi ehkä ottaa mukaan.
Saijan kanssa on ollut mielenkiintoista tekstiviestinvaihtoa. Olemme
kumpikin pahoittaneet toistemme mielet tässä viime päivinä. Minä olen
mustasukkainen Saijan poikaystävästä Samista, jonka kanssa Saija on
kaiken aikansa, ja Saija puolestaan on pahoillaan siitä, että minä olen
niin yksinäinen ja surullinen. Tänään olisi vähän tarkoitus mennä
Samppalinnaan yövalvojiksi, mutta Saija soitti juuri äsken ja kertoi
lähteneensä kesken kokeesta heikotuksen takia. En nyt sitten tiedä,
miten illan suhteen asiat menevät.
Haluaisin kai edelleen lähteä Amerikkaan, jonnekin sen lämpimiin,
eteläisiin osiin. En oikein tiedä, lähtisinkö mieluummin opiskelemaan
vai töihin. Johonkin amerikansuomalaiseen lehteen voisi ehkä jopa
päästä, jos vähän näkisi vaivaa. Opiskelupuolessa on se mutta, että
ensin pitäisi varmaan tehdä täältä ainakin toinen tutkinto valmiiksi ja
lähteä sitten ulkomaille jatko-opintoja suorittamaan. Nyt ei olisi
mitään järkeä enää mennä perustopintojen takia, koska kumpikin tutkinto
on suurin piirtein gradua vaille valmiina.
perjantai, 27. toukokuu 2005