Olen vuosikausia haaveillut vaihtoon lähdöstä. Muutama vuosi sitten olin jo hommannut itselleni neljän kuukauden vaihto-opiskelupaikan Italiasta mutta en sitten uskaltanutkaan lähteä. Tuntui siltä, etten voi jättää ihmisiä tänne, koska jos sinä aikana tapahtuisi jotain, en antaisi sitä ikinä itselleni anteeksi.

Asia on taas alkanut kierrellä päässäni. Jotenkin jopa koen, että Mikko tässä määrin rajoittaa elämääni: en näkisi reiluna temppuna lähteä just nyt yksikseni jonnekin maailman ääriin, kun täällä menee kai aika hyvin. Pohdin kyllä sellaistakin vaihtoehtoa, että lähtisimme jonnekin yhdessä. Pohdin tätä itse asiassa jopa ääneen, ja Mikko sanoi itsekin joskus miettineensä ulkomailla opiskelua. Toisaalta tuntuu siltä, että jos haluan lähteä ulkomaille pidemmäksi aikaa, haluan tehdä sen nimenomaan yksin. Saijan voisi ehkä ottaa mukaan.

Saijan kanssa on ollut mielenkiintoista tekstiviestinvaihtoa. Olemme kumpikin pahoittaneet toistemme mielet tässä viime päivinä. Minä olen mustasukkainen Saijan poikaystävästä Samista, jonka kanssa Saija on kaiken aikansa, ja Saija puolestaan on pahoillaan siitä, että minä olen niin yksinäinen ja surullinen. Tänään olisi vähän tarkoitus mennä Samppalinnaan yövalvojiksi, mutta Saija soitti juuri äsken ja kertoi lähteneensä kesken kokeesta heikotuksen takia. En nyt sitten tiedä, miten illan suhteen asiat menevät.

Haluaisin kai edelleen lähteä Amerikkaan, jonnekin sen lämpimiin, eteläisiin osiin. En oikein tiedä, lähtisinkö mieluummin opiskelemaan vai töihin. Johonkin amerikansuomalaiseen lehteen voisi ehkä jopa päästä, jos vähän näkisi vaivaa. Opiskelupuolessa on se mutta, että ensin pitäisi varmaan tehdä täältä ainakin toinen tutkinto valmiiksi ja lähteä sitten ulkomaille jatko-opintoja suorittamaan. Nyt ei olisi mitään järkeä enää mennä perustopintojen takia, koska kumpikin tutkinto on suurin piirtein gradua vaille valmiina.