Kaipaan kaikkea vanhaa aikaa. Nykyään koko elämä on uimahallia. Ei se
sinänsä yhtään haittaa, päinvastoin, mutta kai sitä silti saa kaivata.
Mietin tuossa, että olen ollut psyykkisesti tosi paljon paremmassa
kunnossa kuin vuosiin. Itse asiassa olen jättänyt masennuslääkkeet
käytännössä kokonaan pois - mitä nyt muutaman nappaan silloin, kun
pahasti ahdistaa, vaikka tiedän ihan tasan tarkkaan, ettei niillä ole
mitään vaikutusta ilman pitkää säännöllistä käyttöä.
Näin viime yönä taas unta Jarista. Siinä hän sanoi minulle, että saan
koko miehen, itseään tarkoittaen. Kaikki oli jotenkin kaunista, vaikka
jokin akvaario olikin levinnyt ja kalat velloivat puolikuolleina ympäri
tilaa, jota en tunnista. Hetken oli hyvä olla.
Erikoista, miten kaikkien näiden vuosien jälkeen en ole yhtään toipunut
Jarista. Tai ehkä olen vähän, mutta edelleen hän on mielessäni se ainoa
oikea. Tiedän, kuinka typerältä se kuulostaa. Typerältä kuulostaminen
on kuitenkin joissain tilanteissa hyvinkin järkevää - tai ainakin
rehellistä.
Kaipaan Irti Elämästä -yhdistyksen aikoja ja niitä ihmisiä, osittain
myös niitä tuntemuksia. Käväisin juuri Annin ja Ninnun sivuilla, ja
siitä tuli tavattoman turvallinen tunne. Vaikka ne ihmiset olivat
kaikkea muuta kuin turvallisuutta luovaa seuraa, sitä yhteisöä on
ikävä. Epäturvallista tuo porukka oli siis mielessäni siksi, että olin
oikeastaan ainoa turkulainen siinä porukassa, joten kaikki yhteydenpito
tapahtui pääsääntöisesti netissä. Tapaamiset olivat vähäisiä, enkä
varmaankaan ollut kenellekään noista niin tärkeä kuin ne olivat
minulle. Silti ikävöin. Silloin edes oli ikäisiäni kavereita. Eipä
sillä. En taitaisi haluta kavereiksi jotain tyypillisiä ikäisiäni,
jotka alkavat jo kuumeisesti pohtia perheenlisäyksen hankkimista ja
asuntovelan ottamista. Mutta ehkä silti haluaisin puhua maailmasta
enemmän, rakentaa jonkin sellaisen muita paremman ryhmän, jossa
voitaisiin rakentaa kollektiivinen paremmuudentunne.
Pitäisi ehkä liittyä johonkin poliittiseen puolueeseen. Mihin tahansa.
Olen yrittänyt kaivaa netistä paljon tietoa uimarin olkapäästä ja
olkapäävammojen ennaltaehkäisystä. Hoidosta on kyllä aika vaikea löytää
tietoa. Olen myös yrittänyt muuttaa vapaauintitekniikkaani
olkapääystävällisemmäksi. Tiedä sitten, auttaako se mitään.
Valmentaminen on taas tuntunut paremmalta kuin viikko sitten. Ehkä olin
silloin niin stressaantunut tulevasta leiristä, että menetin hermoni
ihan turhasta. Eiväthän nuo nuoret mitään pahaa tarkoita, ja kai ne
jopa suurimmaksi osaksi ovat ihan motivoituneita harjoitteluun.
Pää on täynnä kaksihaaraisia. Pitäisi varmaan kyniä taas lettiä. On se
kyllä kumma, etteivät hiukset tajua, että haluaisin niiden kasvavan
pidemmiksi. Aina ne vain jossain pisteessä päättävät alkaa harottaa
joka suuntaan ja katkeilla. Ihme touhua. Olen kuitenkin ihan hienosti
joka päivä pessyt ne milloin milläkin palasaippualla tai muumisampoolla.
Tavallaan toivoisin, että unieni Jari muuttuisi Mikoksi. Elämä olisi
tosi paljon helpompaa. Ilmeisesti niin ei kuitenkaan ole käymässä. Se
on kyllä aika jännää, että Jari on niissä unissa kasvanut. Enää hän ei
ole sellainen teinipoika, vaikka ei hän mikään äijäkään ole. Tavallaan
se on pelottavaa; jos hän olisi ikuinen teini, voisi kuvitella, että
olen vain jämähtänyt sinne nuoruusvuosiini. Nyt alitajuntani ihan
selvästi tuottaa uniini kohtalaisen realistisen Jarin - sellaisen,
jonka teoriassa voisin saada vielä tänä päivänä takaisin.
Tulee itkuinen olo.
perjantai, 2. joulukuu 2005