Kaipaan kaikkea vanhaa aikaa. Nykyään koko elämä on uimahallia. Ei se sinänsä yhtään haittaa, päinvastoin, mutta kai sitä silti saa kaivata.

Mietin tuossa, että olen ollut psyykkisesti tosi paljon paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Itse asiassa olen jättänyt masennuslääkkeet käytännössä kokonaan pois - mitä nyt muutaman nappaan silloin, kun pahasti ahdistaa, vaikka tiedän ihan tasan tarkkaan, ettei niillä ole mitään vaikutusta ilman pitkää säännöllistä käyttöä.

Näin viime yönä taas unta Jarista. Siinä hän sanoi minulle, että saan koko miehen, itseään tarkoittaen. Kaikki oli jotenkin kaunista, vaikka jokin akvaario olikin levinnyt ja kalat velloivat puolikuolleina ympäri tilaa, jota en tunnista. Hetken oli hyvä olla.

Erikoista, miten kaikkien näiden vuosien jälkeen en ole yhtään toipunut Jarista. Tai ehkä olen vähän, mutta edelleen hän on mielessäni se ainoa oikea. Tiedän, kuinka typerältä se kuulostaa. Typerältä kuulostaminen on kuitenkin joissain tilanteissa hyvinkin järkevää - tai ainakin rehellistä.

Kaipaan Irti Elämästä -yhdistyksen aikoja ja niitä ihmisiä, osittain myös niitä tuntemuksia. Käväisin juuri Annin ja Ninnun sivuilla, ja siitä tuli tavattoman turvallinen tunne. Vaikka ne ihmiset olivat kaikkea muuta kuin turvallisuutta luovaa seuraa, sitä yhteisöä on ikävä. Epäturvallista tuo porukka oli siis mielessäni siksi, että olin oikeastaan ainoa turkulainen siinä porukassa, joten kaikki yhteydenpito tapahtui pääsääntöisesti netissä. Tapaamiset olivat vähäisiä, enkä varmaankaan ollut kenellekään noista niin tärkeä kuin ne olivat minulle. Silti ikävöin. Silloin edes oli ikäisiäni kavereita. Eipä sillä. En taitaisi haluta kavereiksi jotain tyypillisiä ikäisiäni, jotka alkavat jo kuumeisesti pohtia perheenlisäyksen hankkimista ja asuntovelan ottamista. Mutta ehkä silti haluaisin puhua maailmasta enemmän, rakentaa jonkin sellaisen muita paremman ryhmän, jossa voitaisiin rakentaa kollektiivinen paremmuudentunne.

Pitäisi ehkä liittyä johonkin poliittiseen puolueeseen. Mihin tahansa.

Olen yrittänyt kaivaa netistä paljon tietoa uimarin olkapäästä ja olkapäävammojen ennaltaehkäisystä. Hoidosta on kyllä aika vaikea löytää tietoa. Olen myös yrittänyt muuttaa vapaauintitekniikkaani olkapääystävällisemmäksi. Tiedä sitten, auttaako se mitään.

Valmentaminen on taas tuntunut paremmalta kuin viikko sitten. Ehkä olin silloin niin stressaantunut tulevasta leiristä, että menetin hermoni ihan turhasta. Eiväthän nuo nuoret mitään pahaa tarkoita, ja kai ne jopa suurimmaksi osaksi ovat ihan motivoituneita harjoitteluun.

Pää on täynnä kaksihaaraisia. Pitäisi varmaan kyniä taas lettiä. On se kyllä kumma, etteivät hiukset tajua, että haluaisin niiden kasvavan pidemmiksi. Aina ne vain jossain pisteessä päättävät alkaa harottaa joka suuntaan ja katkeilla. Ihme touhua. Olen kuitenkin ihan hienosti joka päivä pessyt ne milloin milläkin palasaippualla tai muumisampoolla.

Tavallaan toivoisin, että unieni Jari muuttuisi Mikoksi. Elämä olisi tosi paljon helpompaa. Ilmeisesti niin ei kuitenkaan ole käymässä. Se on kyllä aika jännää, että Jari on niissä unissa kasvanut. Enää hän ei ole sellainen teinipoika, vaikka ei hän mikään äijäkään ole. Tavallaan se on pelottavaa; jos hän olisi ikuinen teini, voisi kuvitella, että olen vain jämähtänyt sinne nuoruusvuosiini. Nyt alitajuntani ihan selvästi tuottaa uniini kohtalaisen realistisen Jarin - sellaisen, jonka teoriassa voisin saada vielä tänä päivänä takaisin.

Tulee itkuinen olo.