Osaan nykyään varsin tarkasti erottaa toisistaan ahdituksen ja masennuksen tunteet. Ennen ne sekoittuivat toisiinsa. Nyt masentaa. Oikeastaan nyt on masentanut pari, kolme päivää. Johtuukohan siitä, että Esko, Anneli ja Romeo ovat mökillä, Saija vaihtelevasti jossain, ja minä virun täällä yksikseni.

Olin ryssiä tosi pahasti yhden Kaarina-lehden jutun. Olin kokonaan unohtanut sopia haastatteluaikaa, pääsiäinen (tai oma pää) kai sekoitti. Eilen yritin kovasti paikata tilannetta, tuloksetta. Lopulta kerroin Parikalle, ettei hommasta tule mitään. Vastauksena oli tyly viesti, jossa selvitettiin, että juttu on tehtävä, tavalla tai toisella aikataulua muuttamatta.

Lopulta homma menikin yllättävänkin hyvin. Haastateltava oli ennätyksellisen vastaantuleva, ja sain jutun lopulta hyvissä ajoin kasaan. Yöunet kyllä menivät. Heräilin pitkin yötä koko ajan pienessä paniikissa. Näin painajaisia jutusta. Päätin vältellä työntekoa taas tovin, koska ilmeisestikin olen sen verran jämä, että mokailen vähän väliä. Angst-angst. Johan on taas itsesääliä.

Eipä sillä, pahoitin tänään mieleni hallillakin. Yritin siinä kovasti olla sosiaalinen, jutella omien treenieni jälkeen muiden valmentajien (tarkalleen kahden) kanssa. Sitten sain kuulla toiselta, että hän ei yhtään tykkää siitä, että tulen siihen. Ymmärrän häntä, tavallaan, mutta toisaalta ymmärrän tuon myös niin, ettei läsnäoloni koskaan ole kivaa - eivät ihmiset koskaan olen minun kanssani muuten kuin altaalla.

Kävin pääsiäisen aikana tekemässä juttua näytelmästä, jossa keskeisenä teemana on itsensä hyväksyminen ja roolileikkien ongelmallisuus. Koko tarina alkoi ärsyttää. Hyvähän se on sanoa, ettei pitäisi esittää mitään vaan olla oma itsensä, jos se "oma itse" on joku sellainen tyyppi, josta voi pitää. Mutta mitä pitäisi tehdä minun tapauksessani? Mitä rehellisemmin olen mitä olen, sitä yksinäisemmin iltani vietän. Ja nyt on jo tosi yksinäistä. Edes netistä en löydä minkäänlaista seuraa, en tuttuja enkä tuntemattomia, ja talo on täysin tyhjillään.

Syömiset ovat taas sekaisin. En osaa enää ostaa kaupasta mitään fiksua. Äskenkin söin nälkääni vain kaksi piispanmunkkia, vaikka ei oikein tehnyt mieli edes niitä. Kaupasta osasin ostaa vain herkkuja, vaikka esimerkiksi joku leipä olisi ollut ajatuksena aika kiva. Olen taantunut varmaankin kymmenen vuotta. Jos homma tätä menoa jatkuu, muutun varmaan pian siittiöksi.

Tuntuu tyhmältä myöntää olevansa yksinäinen. Minä vieläpä olen jollain tavalla aika sosiaalinen, joten yksinäisyys häiritsee sitäkin enemmän. Oikeastaan inhoan koko sanaa enkä osaa liittää sitä itseeni. Sitä paitsi seurankipeyden myöntäminen on aivan hazardia touhua: kuka nyt epätoivoisia ympärilleen kaipaisi. Pitäisi osata olla itsenäinen, menestyvä, energinen ja suosittu. Kyllä sitten saisi kavereita.  Tai sitten pitäisi juoda joka viikonloppu litra kirkasta viinaa.

Taidan valita yksikseni kitumisen.