Anneli valittaa aivan joka asiasta. Hänen tervehdyksensä ovat muotoa "Laita se ovi kiinni hiljempaa, ei ovea saa tuolla tavalla kolistaa", ja hyvän huomenen toivotus on puettu hänen suussaan muotoon "Älä ota kaikkea kahvia, sitä pitää riittää Eskolle". Luonnollisesti Anneli myös kyttää jokaista liikettäni ja seuraa perässä vahtimassa. Eilen sain huikean inspiraation puhdistaa kenkiäni, mikä ymmärrettävästi aiheutti öisen "vettä ei saa mennä puulle" -urputuksen.

En jaksa tällaista. Tosin se kai on Annelin tarkoituskin.

Aloin just miettiä, että Anneli taitaa lähes aina puhua imperatiivissa.

Romeo-suru ei oikein helpota, melkeinpä päinvastoin. Viime päivinä olen alkanut itkeä autossa aina, kun ajan pihaan. En tiedä, mikä siinäkin on. Aina vain on siinä vaiheessa ollut se Romeon näkemisen odotus korkeimmillaan, ja nyt ei ole mitään.

Akuutimpaa asiaa edustaa se, että Saijan kaveri pyysi minua liittymään seuraansa vapunaattoiltana jossain turkulaisessa kuppilassa. Nyt olen kahden vaiheilla: jossain vaiheessa olin jo ihan menossakin, tuntui ihan miellyttävältä ajatukselta, mutta sitten iski kauhea ahdistus. En oikeastaan tunne siitä porukasta kuin tämän yhden enkä oikein häntäkään enkä tiedä, haluanko tuntea ketään. Toisaalta takaraivossa kolkuttaa, että jos ei tällaisia tilaisuuksia käytä, ei sitten auta valittaa seuran puutteestakaan.

Olen käynyt yksinkertaisen asian tiimoilta aikamoista itsetutkiskelua. Sikäli puuha tosiaan täyttää tutkimuksen luonteen, että mitään oikeaa vastausta ei kyllä ole saatu aikaan. En ymmärrä, miksi sosiaaliset tilanteet ahdistavat etukäteen näin paljon. Enkä ymmärrä sitäkään, miksi en voi viihtyä vain yksin.