Tänään on taas ollut älytön päivä. Homma lähti heti alusta alkaen väärälle raiteelle, kun kävi ilmi, että taas kerran toimintaani ollaan tyytymättömiä. Olen kieltämättä käyttänyt useamman hetken miettien kaiken vaivannäön mielekkyyttä. Olenko yksinkertaisesti vain täysin väärä ihminen tekemään tätä? Kuulen jatkuvasti eri suunnilta jotain epämääräistä vihamielisyyttä mutta en saa otetta siihen. Onkohan kukaan huomannut, että saatan joskus tehdä jotain ihan onnistuneestikin? Saatan jopa tavoitella jotain hyvää.

Ääh. Kauhea angsti taas tästä yleisilmapiiristä. Kotonakin on jotenkin kamalaa olla. En ole Saijan lähdön jälkeen nukkunut yhtään yötä putkeen. Vihaan sitä aamuyön pyöriskelyä sängyssä.

Ei ole ketään ihmistä, jolle voisi puhua kaikesta. Tai siis joo, voisihan sitä, mutta ei ole ketään, jota kiinnostaisi.

Kohta tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun viimeksi pakkasin kamat ja lähdin. Vieläkin välillä mietin, oliko se hätiköityä.

Usein on hauska leikkiä ajatuksella äkkilähdöstä, siitä, että jättäisi vain kaiken taakseen ja vaihtaisi puhtaaseen pöytään. Ikinä se ajatusleikki vain ei pääty järkevästi, koska aina tajuaa, ettei tilalle löydy mistään sen kummempaa. Miikankin luota kun lähdin ovet kolisten ja vessapaperitkin mukanani vieden, niin enpä tiedä, sainko tilalle sen suurempaa. Ellei yksinäisyyttä lasketa.

Ja missä kulkee riippumattomuuden ja yksinäisyyden välinen raja?