Mitä ihmettä sitä oikeasti tekisi tällä ainoalla elämällään? Mikä olisi sellaista, että voisi olla ylpeä edes itsestään? Tai vaikka vain tyytyväinen.

Olen hirveän väsynyt näkemään, että pohjimmiltani olen aina vain sen masennuksen mustan vuoren alle lyhistynyt raukka, joka hetkittäin onnistuu unohtamaan peilikuvansa. Eilen masensi näin iltapäivällä vielä enemmän kuin nyt, mutta nytkin on sellainen sairaanloinen millään-ei-ole-mitään-väliä-fiilis. Tuntuu, että elämäni vuorottelee puolustautumisen ja piittaamattomuuden välissä. Joka toinen hetki yritän puolustaa niitä asioita, joista nautin, ja toisen puolikkaan pelkään, etten jaksa enää edes välittää.

Niin kauan kuin haluan pitää jostain kiinni, kaikki on hyvin.

Kuuntelen biisejä parisuhteen arkisuudesta ja allekirjoitan kaiken. Samalla kuitenkin haaveilen, että joku oikea pitäisi minusta. Eli kerjään vain ongelmia, vaihtoehtoista yksinäisyyttä.

Väsyn aina tosi nopeasti Kaarina-lehdessä. Parin tunnin lukusetin jälkeen olen jo ihan ruumis, haaveilen vain päiväunista. Masennuksen perusilmentymä?

Olen ihan suunnattoman ärsyyntynyt siitä, että yksi ihminen hyötyy minusta selvästi enemmän kuin minä hänestä, mutta en osaa määritellä, kummalle olen enemmän vihainen. Itsehän minä aina tarjoudun, itse oikein rakennan asetelman, jossa on helppo kokea vääryyttä.

Olisi niin kauhean kiva edes joskus voida olla vihainen itsensä ulkopuolelle.