Saakelin putkiaivot. Joko ne ovat tilannetajuttomia tai vain ilkeitä.

Yleensä, jos mennyttä mietin, ihmiset ovat kai olleet enimmäkseen vain ilkeitä. Lähinnä homma kai menee niin, että minä toivon niiden olevan tyhmiä, tilannetajuttomia putkiaivoja, toimin sen mukaan, ja sitten ne joutuvatkin ylemään tylyttäjiä, koska en ole tajunnut hyvällä.

Miehet pilaavat hyviä bändejä. Zen Cafekin on nykyään ihan Miikan myrkyttämä.

Alkoi itkettää, kun huomasin käyttäytyväni taas häiriöisesti ja olevani rasittava. En vain tiedä, miten tämän häiriön saisi pois.

Ja just nyt olen aivan pihalla kaikesta. Itkettää, hymyilyttää, pelottaa ja turhauttaa yhtä aikaa. Voisi ottaa lääkkeet.

Viikonloppu oli taas ihanan hektinen. Perjantaina lähdin yli kahdenkymmenen lapsen ja kolmen valmentajan kanssa Laitilaan leireilemään. Illalla sain kunnian istua puolitoista tuntia odottamassa, että hiljaisuudesta todella tulee hiljaisuus. Yöunet jäivät muutamaan tuntiin, millä sai oivallisen leirifiiliksen. Jotenkin kaikki leirit tai pitkät kisareissut tulee aina vedettyä univelan puolella, sopivasti pöhnässä. En tajua, mistä energiaa silti löytyy: normaalisti en mitenkään selviytyisi alle kymmenen tunnin yöunilla, mutta uintiin liittyvissä jutuissa pääsen ylös hyvinkin pirteänä.

Lauantaina vedimme treenit, joiden jälkeen lähdin iltapäivällä ajelemaan Kaarinaan uintikisoihin. Rämmin itse enemmänkin kuin huonosti satasen rinulin; se ei ollut kyllä lasten katseltavaa. Sain kuitenkin kovan kannustuksen, vähän niin kuin joku ihan pieni, minuutin toiseksi viimeisen jälkeen maaliin suoriutuva uimari. Onneksi valmennettavani sentään hallitsevat homman minua paremmin.

Kisoista lähdin suoraan takaisin Laitilaan, jossa pääsin taas takaisin kurinpitovastaavan tehtäviini. Onneksi päivän rasitukset painoivat muillakin kuin minulla. Tänään sitten olikin ohjelmassa enää yhdet leiriläisten treenit, matka Turkuun, isojen ryhmän vanhempainpalaverin vetäminen, treenien vetäminen ja suoriutuminen tähän sängylle sekoilemaan.

Ehkä se terapia kuitenkin on avannut jonkin prosessin. Tuntuu jotenkin melkein rikkonaisemmalta kuin ikinä ennen. Jotenkin olen kokonaan palasina, tai, en osaa selittää sitä: olen kai vähän enemmän auki kuin ennen ja samalla myös vasta odottamassa uudelleenjärjestelyä.

En tiedä, milloin olen valmis, jos koskaan, olemaan kokonainen. Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa.

Taidan tehdä tahallani tätä, että jätän lääkkeiden ottamisen vähän turhan myöhäiseen. Mieliala alkaa heitellä, mikä sinänsä ei ole erityisen miellyttävää, mutta ajatukset kulkevat jotenkin syvällisemmin. Pääsen paremmin tutkimaan päätäni, tai sitten tämä on vain jotain muka-viisasta sekoilua.

Mietin, mitä tekisin, jos vaikka saisinkin nyt ne asiat, joita tässä hetkessä ehkä haluaisin. En tiedä, osaisinko vielä elää sitä elämää oikein, ehjemmin, vai toistaisinko vain taas kaikki häiriömoodini käytösmallit, kunnes löytäisin itseni alkupisteestä.

Pelkään, etten uskalla antaa itselleni aikaa, koska - sekin on pelko - pelkään menettäväni jonkin ainoan mahdollisuuteni, käveleväni vain sen ohi.

Hassua huomata elävänsä pelkässä pelkojen risteyksessä.

Nykyään en oikein pysty kirjoittamaan kaikkea auki, koska koko ajan pelkään myös sitä, että jokin sanamuotoni tulkitaan väärin, ja jotkut ilkeämieliset ihmiset hyökkäävät minua vastaan sillä perusteella, että olen kertonut itsestäni jotain. Ihan kuin ne asiat, omituiset pohdinnat, katoaisivat jonnekin, jos niitä ei kirjoita. Ihan kuin ne eivät silloin ikinä olisi pinnassa. Ja kappas, taas pelkään.

Miten voisin luottaa siihen, että jos en yritä omistaa ihmisiä, he pysyvät silti, kun kokemukseni eivät sen puolesta puhu? Enkä toisaalta luota enää siihen, että mikään, pinnallisin tai piinallisinkaan, ihmissuhde kestäisi. Kuvittelin, pelkään tai tiedän, että jokainen vain satuttaa minua, enemmin tai myöhemmin, tahallisesti tai tahtomattaan.