Perjantaina nousin tosiaan kesken treeneistä, koska heikotti. Fyysinen rasitus ei nyt oikein ole kovassa huudossa. Muuten on nyt ehkä vuorokauden verran ollut ihan kohtalaisen hyvä olo, mitä nyt kaulaa kiristi eilen, ja pari päivää on ihan alavatsan oikea puoli tuntunut vähän keljulta.

Pitää nyt katsoa, miten huominen treeni menee.

Onhan tämä tosi ahdistavaa. Koko ajan viljelen mielessäni pahinta vaihtoehtoa enkä enää oikein osaa kuvitella, että tuomiona voisi olla jotain huojentavaa. Lisäksi ahdistaa tieto siitä, että leikkauksen jälkeenkään en heti saane mitään varmaa tietoa.

Ja superahdistus tulee sairaalapyjaman ajattelusta.

Perjantaina olin Onnelassa. Ihan jo heti alkuillasta tapasin Miikan, siis yhdellä k:lla, yliopiston ekan syksyn parhaan kaverini. Olemme olleet kuusi vuotta ihan olematta olemassa toisillemme, ja nyt jotenkin se sama ystävyys vain palasi hetkessä henkiin. Tosi jännä fiilis. Eilen piti mennä ennen Onnelaan menoa Miikan luo käymään, mutta käynti venyi aamuun. Oli tosi kiva jutella. Meillä on ollut alusta asti joku telepaattinen yhteys, joka jossain vaiheessa haihtui elämäntilanteidemme muututtua. Tajusin myös eilen, että Miika on itse asiassa miespuolisista läheisistä ystävistäni ainoa, jonka kanssa olen onnistunut olemaan sotkematta suhteeseen mitään turhia kuvitelmia ystävyyttä ihmeellisemmästä.

Tuntui hyvältä kertoa, miten hirveän paljon minua pelottaa. Kuuntelimme Stellaa ja CMX:ää. Musamakumme ovat aina menneet tosi hyvin yhteen.

Pitää nyt katsoa, josko vielä näemme. Kyllä varmaan. En vain oikein tiedä, miten tällaisissa ystävyyssuhteissa pitää olla, kun en ole sellaisiin tottunut. On paljon helpompaa, kun kumpikin yrittää vain hyötyä toisesta ja tavoitella itselleen jotain. Sellaisen leikin minäkin hallitsen.