Huvittavaa. On jotenkin tasapainoisempi olo näin tuttuun tapaan masentuneena kuin silloin, kun olin ikionnellinen ja kuuntelin höpsönsöpöjä rakkauslauluja. Nyt ei taas yhtään tunnu siltä, että jalat voisivat nousta ylös maasta.
Toisaalta lohdutonta. Oli niin kivaa kuvitella, että elämässä voisi olla iloinen ja onnellinen. Ei oikein jaksaisi tällaista ankeaa mitäänsanomattomuutta. Aamut kuluvat kahvikupin ääressä, ja sitten alkaakin uimahallin odottelu. Iltaisin kirjoitan vedettyjä treenejä ylös ja suunnittelen valmentamista, jonkin verran luen valmennuskirjallisuutta. On sekin elämää.
Vasta lokakuun puolivälissä tiedän, onko oikeasti aihetta olla niin huolissani kuin olen. Nyt pitäisi nykäistä kasaan yksi lehtijuttu, jolla kuvittelen vielä lauantaina olevan aikaa vaikka kuinka, ja nyt kuitenkin kaikki on totuttuun tapaan jäänyt viimeiseen iltaan.