En enää tiedä, mistä aloittaisin. Koko päivä on ollut kamala. En tiedä, missä mennään. Totuus on kuitenkin se, että pään kanssa on menty aika tahtia takapakkia. Jos jossain vaiheessa hämmästelin kohonnut mielialaa, nyt olen taantunut syvälle masennukseen, ahdistukseen ja loputtomalta tuntuvaan pahaan oloon. Olen itkenyt aika tarkalleen viikon verran.

En edes tajunnut aluksi, että itkeminen on alkanut oikeastaan siitä päivästä, jolloin lähdin Järvenpäästä Paulin kämpästään pois muuttaneena.

Ehkä on helpointa lähteä liikkeelle konkreettisista asioista. Päässä pyörii satunnaisia ajatuksia, jotka sotkeutuvat itseensä ja toisiinsa. Yötä en pysty kuuntelemaan vieläkään, se hajottaa välittömästi. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, Pettävällä jäällä esitti minulle vuosi sitten hyvän kysymyksen: "Riittäisikö täällä, pettävällä jäällä, yksi jonka kanssa ei yksinäinen oo?" - "Matkallaan he suojan saa, pienistä hetkistä toisiaan vasten." Silloin vain jotenkin havahduin siihen, että minulla tosiaan on Mikko ja etten tarvitse mitään muuta.

Hemmetin huono ajoitus.

Aamulla olin itkuinen, ihan kai vain lämpimikseni. Pauli ei ollut illalla vastannut viestiini, jossa sanoin söpöjä asioita. Aloin kuitenkin Saijan kanssa askarrella tuota sohvaa. Vartin yli yksi puhelin soi, vieras numero soittaa. Ajattelin, että Pauli varmaan soittaa työpuhelimestaan. "Niin, sinun piti olla täällä terapiassa." Just. En osaa olla edes mielenterveyspotilas, kun missaan terapiaistunnon. Olin kovasti menossa kahdeksi vastaanotolle. Ei hyvin alkanut sekään homma.

Aloin itkeä. Jotenkin pakka ei vain pysynyt enää kasassa. Tunsin pettäneeni paitsi itseni, myös terapeuttini. En vain onnistu missään. Ompeluhommakin tuntuu ihan turhalta, kun Paulin kanssa kaikki on pilalla.

Raahauduin hallille. Mieliala nousi vähän, kun pääsin altaan laidalle, vaikka ekana olikin erkkareita. Sitäkin jaksoi taas pitkästä aikaa, jotenkin. Sitten puhelin soi, tuntematon numero. Nyt se sitten oli Pauli, joka kauhean kivasti kyseli, mitä minulle kuuluu ja olenko kunnossa. Viimeinen vähän ihmetytti, miksi en olisi kunnossa? (Hänellehän en ole kertonut, miten rikki tässä ollaan oltu.)

Pikku hiljaa puhelu sai perinteisen sävyn. Kysyin, mikä se Paulin lomajuttu on, ja heitin ihan läppänä ilmaan, että mitäs jos otettaisiin äkkilähtö jonnekin. "No en mä kyllä sun kanssa mihinkään lomalle lähtisi!" Just. No, sitten yritin vielä vähän lämmittää sitä Turku-ajatusta. "No, voihan se olla, että mulla on muuta tekemistä, ettei tarvitse sinne tulla." Hyvähyvä, aina vain paranee.

Sitten Pauli muistutti, että on lähdössä tänään viihteelle eli suomeksi vetämään viinaa runsaasti ja juhlimaan muuten. "Niin, ajattelin vain, että parempi soittaa nyt ennen, kun jälkeenpäin ei ehkä ole niin helppoa, jos on tullut tehtyä jotain." Kyllä tuntuukin kivalta, kun toinen vihjailee, että on menossa iskemään jotain random-tyyppejä.

No, olisi pitänyt jättää homma siihen. En muista, mitä tylyä Pauli vielä sanoi, mutta joka tapauksessa aloin itkeä. (Olinkohan tosiaan jossain välissä lopettanut sen?) Näissä tarinoissa jotenkin aina vain aletaan itkeä, mutta mitään valmista siitäkään ei koskaan tule. Tilitin altaan reunalla jonkin aikaa Sofialle, sitten alkoi oma uinti. Yritin sinnikkäästi päästä veteen, mutta eipä siitä mitään tullut. Jämähdin altaan reunalle itkemään toisen vähän hukassa olevan tytön seuraksi. Lähetin Paulille viestin, jossa kerroin, että hetkittäin on aika raskasta yrittää olla vahva, kun oikeasti ei tunnu siltä.

Pauli soitti toistamiseen. Puhelu ajautui ihan suoraan selvittelyksi. Pauli sanoi, ettei tunne oikein mitään minua kohtaan eikä halua seurustelusuhdetta. Kun kerroin, miten pahalta jotkut hänen kommenttinsa ja tekemisensä tuntuvat ja miten paljon hän minulle merkitsee, hän yritti jopa lopettaa yhteydenpitomme kokonaan sillä perusteella, ettei halua satuttaa. Johan on. Olisi miettinyt sitäkin aiemmin. En enää ymmärrä mitään ja kuitenkin kaiken. En vain kestä sitä, en halua hyväksyä.

Hyväksyminen. Se kai olisi avain. Ensin pitäisi hyväksyä, mitä tapahtuu, sitten alkaa kiivetä sen yli.

En vain pidä prosessia vaivan arvoisena. Jos vaikka joskus olisikin hyvä olla (esimerkiksi Paulin löytäessäni, Mikkohan ajautui mielessä taka-alalle), kohta kaikki kaatuu taas. Elämä on yhtä rämpimistä, epäonnistumisesta toiseen kiirehtimistä.

Pauli sanoi, että haluaisi olla vain kaveri. Kaveri! En ymmärrä sellaisesta mitään. Samalla hän väitti, ettei aio ottaa takaisin lupaustaan Turkuun tulemisesta. En taas ymmärrä. Pitäisikö hänet sitten majoittaa jonnekin olohuoneen lattialle? Lopulta hän sai taas minusta tehtyä pahantekijän ja syyllisen, onnistuen. Hän tietää, etten pysty jäämään vain kaveriksi hänen kanssaan, koska tunnen kuitenkin muutakin, paljon. Eihän minulla edes ole mitään kavereita elämässäni, kaikki tai ei mitään. Niinpä hän voi paeta Turku-keikastakin sillä verukkeella, että kaveruudesta kieltäytyminenhän on minun oma tekoni. Samoin syyllistin kuulemma, kun kerroin, että hänen takiaan jätin omat uintitreenini väliin, koska samaan aikaan puhuin puhelimessa.

Mitäs vielä. No, seuraava haaste oli omien junnujen treenien vetäminen. Porukka jumppaili omaan tahtiin samalla, kun minun piti olla altaassa. Kyllähän nuo varmasti näkivät, etten minä vedessä ollut vaan istuin itkemässä altaan reunalla. Varsinkin treenin alku oli ihan kammottava. En edes tiennyt, mitä oikeastaan pitäisi vetää. Pelkäsin, että on pakko laittaa porukka vain suunnitelman vastaisesti kelaamaan, koska oma fiilis oli heikko. Yhden kelaussarjan laitoin alkuun ja menin sen ajaksi valkotaulun taakse puoliksi piiloon itkemään. Kokosin lopulta itseni ja vedin lopun kai ihan hyvin. Yksi tyttö osoitti niin kovaa kehittymistä, että melkein innostuin. On kyllä raskasta, kun pitää väkisin yrittää olla vahva toisten edessä. Eivät nuo kuitenkaan tule hallilla valmentajansa ongelmia ruotimaan vaan hyvää treeniä hakemaan. Aluksi pelkäsin, etten lainkaan selviä treenistä, mutta ilmeisesti olen kehittänyt jo jotain "ammattitaitoa", kun kuitenkin sain homman varsin kivasti pakettiin. Vedimme jopa perhosta ja rinulia ihan niin kuin pitikin.

Tekstasin Paulille treenin alussa ja pyysin antamaan toivoa, että selviäisin treenistä. Pauli soitti hetken päästä, mutta oli tosi huono hetki, lähetin just junnuja uimaan. Sanoin vain puhelimeen, että sori, nyt ei pysty ja löin kiinni. Soitin hetken päästä perään ja pahoittelin aiempaan. Pauli totesi vain, että hänellä on kiire, ei voi puhua.

Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään.

Nyt on eksynyt olo. Pyysin Saijaa tulemaan tueksi, mutta hänkin vain totesi, ettei jaksa. Tyypillistä. Kukaan ei jaksa minua ja surkeuttani. En jaksa sitä itsekään. Kummatkin naisihmiset, jotka teoriassa voisivat leikkiä kaveriani, ovat kuulemma kipeinä, joten seuraa on turha toivoa.

"Sinä vain, sinä vain, sinä vain saat mut uskomaan, meillä on aikaa." Mutta mitäpä tekee ajalla, kun toinen on ehtinyt jo unohtaa kaiken hyvän. Pauli muistaa koko ajan kaikki epäyhteensopivuutemme, vaikka varsinkin aluksi hän näki ihan tavattomasti hyviä asioita minussa. En pysty käsittämään, mihin se kaikki hyvä olisi voinut kadota. Ihan turha hänen on väittää, ettei sitä olisi ollut. Muistan, miten hän hermoili seurassani, hikoili paitansa märäksi, kun jännitti tapaamistamme, ja otti kädestä kiinni huomaamatta sitä itsekään. Hän sanoi, että minä voisin olla Syy.

Harmittaa, että tämä on mennyt säätämiseksi. Ei tällainen ole kivaa. En ihmettele sinänsä sitä, että hän haluaa tällaisesta ulos. Nyt tämä onkin ollut ahdistavaa, kun on vain selvitelty välejä. Ei sen niin pitäisi olla.  Pitäisi voida tehdä tavallisia juttuja ja keskittyä ihan muuhun kuin siihen, toimiiko yhdessäolo. Eihän se mitenkään voikaan toimia, jos siitä pitää koko ajan puhua. Ei hommassa silloin ole sisältöä. Pauli ei vain käsitä, että hän itse ajoi tämän tällaiseksi, koska ei suostunut koskaan lupaamaan mitään tulevasta tai sopimaan seuraavaa tapaamista. Silloin pohja alkoi aina tuntua epävarmalta, ja sitten oli taas typerä pakko kysellä.

Koko ajan mietin, miten voisin saada hänet pitämään itsestäni, miten voisin herättää puuttuvan tunteen. Tiedostan kyllä, että mahdollisuudet alkavat olla onnettomat. Haluaisin silti uskoa, että tässä on toivoa, vaikka sitä ei olisikaan. Silloin pystyn taas olemaan, luulisin. Toisaalta voi kyllä olla, että samalla revin itseäni sisältä huomaamatta sitä ajoissa.

Uskon, että Pauli ihan tarkoituksella iskee tänään jonkun tyypin, jotta saisi satutettua minua niin paljon, että häivyn hänen elämästään.