Nyt on tosi hazardi vaihe elämässä menossa. Tiedostan koko ajan, että toimin täysin itsetuhoisesti mutta en piittaa siitä, koska haluan niin kovasti tuntea jotain muutakin kuin epätoivoa ja apatiaa.

Itse asiassa olen edelleen Järvenpäässä. Historia toistaa itseään, voisi sanoa. Tässä on nyt niin täydellisesti taas kaikki katastrofin ainekset kasassa, ettei huonokaan kokki voi epäonnistua. Ehdotin sunnuntaina, että jäisin tänne vielä niin, että lähdenkin vasta tiistaiaamuna pois mennäkseni toimitukseen. Eilen, maanantaina, Pauli sitten kysäisi, josko jäisin vielä päiväksi. No, aika pahahan siitä tarjouksesta sitten oli kieltäytyä. Nyt pitäisi lähteä huomisaamuna, mutta ongelma on se, että ei yhtään huvita: Turussa ei nyt odota mikään. Tänään olisi ollut helpompaa lähteä juuri siksi, että olisi voinut perustella homman itselleen töihin menolla. Nyt joudun perustelemaan lähdön vain sillä, että Pauli pääsisi minusta eroon. Tosi viisasta taas.

Olin eilen pitkään yksikseni tuossa ihan vain Järvenpään keskustassa hengailemassa kuulokkeet korvilla. En ole pitkään aikaan kuunnellut musiikkia itsenäisesti muuten kuin auton radiosta, joten tunne oli aika hieno. Aurinko paistoi kuumottavasti selkään, soitin jauhoi duurissa ja fiilis oli korkealla. Ehdin miettiä kaikkea syvällistäkin, lähinnä kuitenkin puhtaasti tunnepohjalta.

Olisinkohan jo valmis ottamaan oman elämäni hallintaani? Pystyisinköhän seisomaan omilla jaloillani, vai tuntuuko nyt taas siltä siksi, että olen taas muka löytänyt ihmisen, joka tukee positiivista minäkuvaani? En koe mitenkään parantuneeni masennuksesta, päinvastoin. Pelkään tai epäilen ehkä oikeammin, että tässä on nyt jonkin muun diagnoosin paikka, mutta en jaksa välittää. Ehkä korkea lääkeannos vihdoinkin auttaa, samoin kuin se, ettei ole tarvinnut kohta kuukauteen nähdä vilaustakaan Mikosta.

Näin itse asiassa aamuyöstä hyvinkin vihamielistä unta Mikosta. Sellainen on uutta ja epätyypillistä minulle. Yleensä vedän kaiken loan vain itseeni, nyt ihan oikeasti unen maailmassa kohdistin ja osoitin vihani Mikkoon.

Niin. Ei hän kyllä todellakaan olisi saanut niin tehdä. Pettäjä mikä pettäjä. Kantakoon ristiä hänkin, jos muutkin samoista teoista sellaisen selkäänsä saavat.

Tiedoston, ettei tämä homma nyt ihan voi mennä näin helposti. Itse asiassa tässä ei järjellä ajatellen ole mitään helppoa tai mitään yleensäkään mahdollista. Kohta olen taas täysin kiinni uimahallissa sekä valmennuksen että oman treenamisen osalta enkä mitenkään pysty irtoamaan jonnekin Järvenpäähän. Junalla tänne kestää melkein kolme tuntia Turusta. Ei sellainen vain voi toimia.

Eilen pystyin kuitenkin pitkästä aikaa määrittelemään jotain, mitä haluan. Tällä hetkellä en missään nimessä haluaisi ketään liian lähelle, en tukkimaan hetkellisesti hyvin etenevää itsenäistymistäni. Kuitenkin olisi hyvä olla olemassa joku, jolle voi puhua ja jota voi olla lähellä silloin, kun sellaiseen on tarvetta. Mutta ei tässä elämässä voi lähteä liikkeelle järkeä seuraamalla. Tai ehkä jotkut voivat, mutta minä en siihen nyt rupea. Otetaan sitten takkiin taas kerran. Ehkä se on nimenomaan se vahvuuteni, ja jokaisenhan tulisi tehdä sitä, missä on hyvä. Hähä. Angstangst. Katkeransuloista, välillä shinyhappya. Kohta itkettää taas.