Eilen palasin taas kotiin, samaan huoneeseen, joka on ollut huoneeni liki kahdenkymmenen vuoden ajan. Vaihdoin välittömästi huonekalut asiallisempaan järjestykseen, yritin asettua kodiksi. On vain niin siipirikko olo, ettei tiedä, mitä enää uskaltaa yrittää. Aina kun yritän päästä elämässäni jonnekin, putoan vain mahalleni ja päädyn takaisin lähtöruutuun, tänne Kaarinaan.

Pelko, yksinäisyys, suru ja ikävä kietoutuvat toisiinsa muodostaen epätoivon harmaan viitan, jonka paino tuntuu konkreettisesti lihaksissani. En jaksaisi hengittää.

Juttelin eilen Eskon kanssa ennen nukkumaanmenoa siitä, miten hullunkuriselta olo tuntuu. Tiedostan, että jotain puuttuu, ja alan pohtia, pitäisikö syödä ja mitä tekisi mieli syödä. Sitten tajuan, ettei se puute ole nälkä, joten alan miettiä, pitäisikö mennä nukkumaan. No, ei kyllä väsytäkään. Niin, pitäisiköhän syödä jotain. Näin primitiivisellä tasolla ihmisen puolustusmekanismi toimii ja toisaalta ei toimi: keho kertoo, että jotain on pielessä, mutta ratkaisukeinot jäävät varsin alkeelliselle tasolle.

Puolen tunnin päästä pitäisi lähteä hakemaan Saijaa, joka lupasi tulla kanssani Miikan asunnolle kantamaan tavaroita. Äsken tein osoitteenmuutoksen takaisin tänne Kaarinaan. Kyllä muuten kirpaisi.

Se, miten näin Miikan kohtelevan entisiä tyttöystäviään, pelotti jo silloin. Luuria korvaan, ovea kiinni päin naamaa. Muistan sanoneenikin, että pelkään hänen tekevän minullekin niin, mutta toisaalta kuvittelin, ettei niin voisi käydä. Tunsinhan hänet vuosien takaa ihmisenä, joka oli ennen kaikkea ystävä ja kuuntelija. Taisin taas vain luulla tuntevani. Tai sitten muutan ihmisiä, herätän heissä julmuuden, kylmyyden ja itsekkyyden.

Jo vajaassa vuorokaudessa täällä Kaarinassa voi aistia paluun viime kevääseen. Mihin ikinä menenkin, lähelleni joutuvat ihmiset alkavat voida huonosti. Olen kuin joku rutto. Tuntuu taas siltä, että pitäisi eristää itsensä jonnekin neljän seinän sisälle tai pyöreään huoneeseen, etteivät muut ihmiset joutuisi kärsimään.

Esko yritti muistuttaa, että valmennettavilleni olen sentään hyödyksi. Niin kai - jos olen hyvä valmentaja. Suurimman osan ajasta uskon kyllä sitä olevani, mutta näinä epätoivon hetkinä kaikki näyttäytyy niin negatiivisesti, että alan epäillä kaikkea.

Toivottavasti viikonlopun kahdet kisat antaisivat itseluottamusta.

Onneksi tämä härdelli tapahtui nyt niin, että minulla on valmiiksi kunnon lääkitys. Vuosi sittenhän olin ollut pitkään ilman lääkkeitä, joten homma karkasi aivan käsistä. Nyt itkeminen on pysynyt kohtuudessa, paha olo vain rutistuu sykkyrälle ja jää sisälleni mutta ei kahlitse kaikkea. Olen ainakin toistaiseksi pysynyt selkeästi toimintakykyisempänä kuin vuosi sitten. Ehkä voin jo sanoa saaneeni kokemusta pään pettämisestä ja oppinut ennakoimaan ongelmia. Ehkä minusta tulee supermasentuja, masennuksen supersankari, joka osaa masentua tyylikkäästi ja tilanteen muka halliten.