Juttelin Miikan kanssa siitä, miten hirveä koko vuosi 2006 osaltani oli, pelkkää mielenterveyskriisiä. Vain uimahalli tuntui tuovan jotain valoa.

Alkoi itkettää, kun muistelin viime vuoden tammikuuta, juuri vuodenvaihteen aikoja. Mikkohan siinä oli kriisin keskus, mutta kyllä kyynelet tulivat sen järjettömän pahan olon muistamisesta. En ole kokenut mitään niin kauheaa sekopäisyyden pelkäämistä ja samalla tiedostamista ikinä enkä halua enää kokea.

Siihen nähden nytkin tässä elämässä on jotain tolkkua, vaikka raamit ovatkin vinksallaan.

Lueskelin myös vuoden 2005 viimeisiä merkintöjä uudenvuodenaatolta. Aika kuvaavaa tekstiä. Minut oli taas vaihteeksi jätetty yksin, ei oltu huolittu mukaan. Silloin tosin vain Mikko työnsi minut pois juhlinnastaan, tänä vuonna jokin suurempi porukka. Olen edelleen koko päivän harmitellut sitä, että jäin ainoana ulos. Olisivat pyytäneet edes kohteliaisuudesta ja sitten vain hiljaa toivoneet, etten tule.

Vuosi vaihtui siis tekemättä mitään, mikä kyllä sinänsä sopii tyyliin. Joskus yhden, kahden korvilla Miika lähti "yhdelle", ja sillä tiellä hän on edelleen. Hän sanoi tosiaan käyvänsä ihan nopeasti, joten ei huvittanut lähteä mukaan, mutta nyt kyllä tekisi mieli vähän kiukutella. En kuitenkaan viitsi, koska pelkään aina toimivani liian samoin kuin hänen menneisyytensä ihmiset. En halua rajoittaa enkä estää. Ehkä siinä on mukana oppimista myös omista virheistäni.

Nyt olen sitten virallisesti terve. Sairausloma loppui vuodenvaihteessa. Järjetöntä sekin.

Näin muuten tuossa Miikaa odotellessani painajaista. Olin uimareideni kanssa jossain kisareissulla, ja kun lopulta olin saanut kaikki asialliseen aikaan nukkumaan, koko ryhmä karkasi jonnekin ulkosaaristoon, vaikka taisimme olla Afrikassa. Juoksin perässä, olin huolissani, menetin luottamuksen ja suutuin aivan hirveästi. Kaikki tuntui kauhean todelliselta. Pitäisi varmaan puhua noille luottamuksen merkityksestä ja vaikka mistä.

Hitto, en malttanut olla lähettämättä Miikalle hivenen nihkeilevää viestiä.