Pitäisi olla mukamas loma. Mutta koska on lomaa vitutuksesta?

On ollut aivan uskomattoman nakertava päivä. Aamu alkoi tekstiviestillä, jonka jälkeen koko päivä on ollut yhtä siunailua. Koko syksyn kuviot heitettiin roskasankoon. Kaikki nähty vaiva, kaikki toiveet paremmasta ja kaikki kuvitelmat siitä, että oltaisiin aidosti tekemässä omastamme Turun alueen hienointa seuraa, saivat väistyä laajamittaisen kakofonian tieltä.

Seurassamme on tehty valmentajaratkaisuja, joiden kanssa en ole varma, voinko elää. Koko ajan ajattelen, että minä olen seuraava, joka ei kelpaa. En voi käsittää, miten millään vapaaehtoistyöhön perustuvalla urheiluseuralla voi olla varaa alkaa valikoida tekijöitään. Koko tapahtumasarjasta tulevat aivan liikaa mieleen kymmenen vuoden takaiset tapahtumat, jolloin minua ei kukaan puolustanut. Olen koko päivän toiminut vain niin kuin olisin jonkun halunnut aikanaan toimivan. Silti näin päivän päätteeksi on lähinnä petetty olo.

Toisaalta voi olla, että taustalla on tekijöitä, joista en vain tiedä. Tai näin minun ainakin on annettu ymmärtää. Siinäkin valossa tilanne pistää miettimään, onko tämä sellainen toimintaympäristö, jossa itse voin nauttia luottamusta. Vai perustuuko päätöstenteko salailuun. Tuntuu, että uimarin etu on unohtunut kauas politiikan alle.

Olin tehnyt ensi kauden suunnitelmat varsin pitkälle, ja nyt ilmenneet asiat pakottavat suunnittelemaan merkittäviä asioita uudelleen. Ilmeisesti vaivannäkö ei ole minkään arvoista. Tulevaisuutta ajatellen luottamusta syö se, että näen tässä päivässä paljon viime vuoden vastaavien aikojen kanssa yhteneviä tekijöitä. Joka vuosi yritän ajoissa keväällä käynnistää keskustelua tulevasta kaudesta, ja joka vuosi lopulliset päätökset jäävät heinäkuulle, jolloin kukaan ei enää vastaa puhelimeen, ja käytännön toteutukset voivat hyvin jäädä jopa yli kauden aloituksen. Mietin, onko järkevää tapella konetta vastaan ja pyrkiä ”kehittämään” toimintaa, vai pitäisikö vaan seestyä ja kyynistyä.

Olen miettinyt myös toista teemaa, niin sanottua henkistä vakautta. Jos 90 prosenttia ihmisistä sanoo olevansa epänormaaleja, niin eikö normaaliuden kriteerejä pitäisi silloin muuttaa? Tai jos olotilani on jatkuvasti henkisesti riekaleinen, niin eikö se sitten ole aika vakaa?

Yksi ”valmentajakollega” kehotti kirjoittamaan aika ajoin ylös saavutuksia, koska ne kuulemma tuppaavat unohtumaan. Olen harkinnut mutta en vielä aloittanut. Mietin kuitenkin tänään valmentajauran koskettavimpia hetkiä. Itse asiassa ne eivät ole olleet kaikki niitä hetkiä, jolloin on tehty tilastollisesti kovinta tulosta. Syvimmälle mieleen ovat jääneet sellaiset hetket, joissa uimari on onnistunut juuri sillä hetkellä, jolla onnistumisen nimenomaan oli tarkoituskin tulla.

Totta kai TOP5-listalle mahtuu tämän kevään huikea Nuorten EM-aikarajan alitus. Aloin itsekin itkeä, kun uimari tuli maaliin, katsoi tulostaululle, tuuletti ja purskahti itkuun. Varsinaisiin kisoihin ei sitten enää riittänytkään latinkia, mutta annettakoon se anteeksi.

Aivan kahden kärkeen kiilaa myös puolentoista vuoden takaisin ikäkausimestaruusuintien finaaliuinti, jossa perhostelijatyttö teki lähes täydellisen onnistumisen 100 metrin matkalla juuri sinä päivänä ja hetkenä, jona sitä tarvittiin. Tuloksena oli pronssinen mitali. Vastaava hopeisen mitalin arvoinen rollouinti on listalla myös aivan samojen kriteerien johdosta.

Mitalilista olisi paljon pidempi, mutta mitalit itsessään eivät ole se homman hienous. Parhaat fiilikset syntyvät siitä, kun uimari onnistuu toteuttamaan oman tavoitteensa tehtyään sen eteen töitä. Toki kaikki voitot, mitalit ja ennätykset ovat työnteon tulosta, mutta jotenkin lisähienoutta tulee siitä, kun tietää uimarin starttipallille noustessaan tavoittelevan jotain aivan tiettyä asiaa. Kun onnistuminen sitten osuu siihen samaan hetkeen, on uimari kestänyt myös paineen ja voittanut itsensä myös henkisesti.