Olen niin rikki tuonne pääkaupunkiseudun suuntaan, että oikein naurattaa. En saa ajatuksia kasaan, en saa pakkaamista aloitettua, en mentyä suihkuun enkä nukkumaan saatikka kirjoitettua yhtä perhanan tekstiä, jonka deadline on maanantaina eli käytännössä äsken, koska aamulla pitäisi lähteä sinne Budapestiin. Niin, Unkariin, en tajua sitäkään. Hihittelen vain yksikseni ja kuuntelen hömppämusaa.
En edes ole ihan varma, olenko nyt oikeasti ihastunut vai vain ihastunut ihastumiseen. Juuri nyt en jaksa välittää. Ihan sama. Ei kiinnosta. Lallitilaa.
Ostin muuten vihdoin Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty-kirjan. Lukaisin sen yhdellä istumalla junassa jo puolivälin yli. Teksti on kyllä jotenkin loistavan yksinkertaista mutta nerokasta, suoraa mutta sekavaa, syvällistä ja arkista. Pitää kirjoittaa tuosta kirjasta jossain välissä enemmänkin, nyt en millään malta.
Matkavalmistelut ovat sujuneet vastatuulessa. Tai oikeastaan homman suhteen on ollut kyllä täysin tyyntä. Mikään ei ole liikkunut minnekään. Kävin kuitenkin Kaarinassa pesemässä koneellisen pyykkiä. (Rasti seinään, yleensä Esko pesee pyykit.) Voi kyllä olla, että pyykkiä olisi ollut kolmekin koneellista, mutta heitin malttamattomuuttani kaikki vaatteet samaan settiin, laitoin paljon pesuainetta (onko siihen joku ohjeistus?) ja väänsin koneen lyhimmälle mahdolliselle ohjelmalle, jollekin 30 asteen pikapesulle. Siinä se sitten jynssäsi puolisen tuntia, kunnes lopulta pääsin ripustelemaan pyykkejä lämmittämääni saunaan.
Annoin vaatteiden kuivua saunassa reilun tunnin, kunnes tajusin, että on pakko ehtiä käydä vielä apteekissa ennen reissua. Yliopiston apteekki on iltayhteentoista auki, joten sinne piti kiirehtiä. Nappasin puolimärät pyykit saunasta mukaani ja kurvailin Turkuun. Koska kelloista ei aina tiedä, päätin soittaa apteekkiin ja pyytää niitä laittamaan minulle lääkkeet valmiiksi. Ehtisin paikalle vasta ihan just tasaksi.
Soitin numerotiedusteluun ja pyysin yhdistämään Yliopiston apteekkiin Turkuun. "Yhdistän, olkaa hyvä." Seuraavaksi huomasin juttelevani jonkin helsinkiläiskeskuksen kanssa.
"Jaa, pyysin kyllä yhdistämään Turkuun. Mutta joo, voitko yhdistää sinne."
"Mitähän asia koskee?"
Hittoakos se keskustäti sitä minulta kyselee! Yhdistäisi ihan rauhassa vaan eikä puuttuisi toisten tekemisiin. Kai minulla ihan syyni on soittaa Turkuun eikä Helsinkiin.
"Niin no lääkkeitä ajattelin hakea."
"Meillä on täällä kyllä tällainen yleinen tietopalvelu."
Alkoi ärsyttää. Jos haluaisin jotain yleistietoa lääkkeistä, en varmaankaan väen väkisin vinkuisi saada puhua Turun apteekkarien kanssa. Kello oli jotain kolmea vaille, eikä se asiakaspalvelun ihmenainen pystynyt yhdistämään.
"Niin no minulla olisi kyllä ihan oikeasti asiaa sinne Turussa olevaan apteekkiin, kun olen tässä kilometrin päässä apteekista, ja sulkemisaika on ihan kohta. Ajattelin vain pyytää niitä laittamaan lääkkeet valmiiksi, jotta pääsevät heti sitten sulkemaan, kun olen omani pois hakenut."
"Jahas, no, selvä sitten."
Lopulta sain siis puhelun sinne, minne alunperin yritinkin, ja homma hoitui. Apteekin ovella oli kyllä jo portsari vastassa, mutta koska olin soittanut etukäteen, joku nainen osasi vinkata, että minut sopii vielä päästää. Reilua. Kannatti soittaa, ei tosin sinne numeropalveluun.
Nyt nuo pyykit kuivuvat tuolla kylppärissäni ison tuulettimen avustuksella. En pääse pakkauspuuhiin siis ennen aamua.
Ehdin jutella lyhyesti Paulin kanssa puhelimessa. En saanut valtaisia kiksejä, mutta nyt taas yksikseni pääni sisällä saan visioitua homman ihan uskomattomiin sfääreihin. Huh huh. Kyllä kohta tullaan taas lojuu alaspäin.
Lueskelin vähän tietoa hypnoosista ja huomasin, että se psykiatri, jolle minun olisi syksyn alussa tarkoitus mennä terapoitavaksi, on jotenkin hivenen kai sekaantunut hypnoosijuttuihinkin. Aika hyvä homma. Mietin nimittäin, että hypnoosilla voisi yrittää korjata ainakin tuon Jari-fiksaation päästäni.
Ja toisaalta olen nyt jollain tietoisuuden tasolla saavuttanut sellaisen pohdintatuloksen, että itse asiassa Jari olikin yksi monista takuuvarmasti epäonnistuvista ihmissuhteista. En nimittäin enää keksi mitään tapaa, jolla kaksi ihmistä voisi viettää jatkuvasti aikaa yhdessä kyllästymättä ja turtumatta toisiinsa. En vain yksinkertaisesti tajua, miten se on mahdollista. Voihan sitä yrittää jotain kikkailua, yhteisiä matkoja ja sellaista, mutta kyllä tuhoon tuomittu sinne aina ajan myötä ajautuu. Parisuhdeasioiden suhteen olen tätä nykyä huomattavan kyyninen, hivenen jopa katkera mutta samalla pohjattoman pettynyt. Miten jokin niinkin suuresti mainostettu asia kuin ikuinen rakkaus voikin olla niin perinpohjaisesti epämiellyttävä, päättyvä, toivoton ja koko ajan huonommaksi muuttuva illuusio? Miksi puhutaan suu vaahdossa ikuisesta rakkaudesta, jos se tarkoittaa elämänmittaista velvollisuutta väsyä, rumentua, kyllästyä ja turtua arjessa? Mitä virkaa on kulissionnella?
Jokin aika sitten olin täysin vakuuttunut siitä, että vain uljaan, uuden avomiehen löytämällä elämäni voisi palata kokonaiseksi. Nyt olen kyynistynyt lisää ja unohtanut moiset pitsiunelmat. Edes arkinen avoliitto ei enää houkuta. Miksi yrittää mitään, kun kaikki kuitenkin menee pieleen?
Voisi asettaa ihmissuhteisiin aina ensitapaamisella viimeisen käyttöpäivän, jonnekin kuukauden tai parin päähän tapaamisesta. Siinä ehtisi jo sopivasti kiintyä, jotta ero sattuisi riittävän lujaa, mutta kuitenkaan suhde ei ehtisi arkipäiväistyä niin paljon, että todelliselta tuntuvia syitä eroon voisi löytää. Näin kaikki ihmissuhteet pysyisivät alusta loppuu virkeitä ja iloisina, kunnes sitten voisi taas viillellä ranteita voiveitsellä hetken ennen seuraavaa epäonnistumisyritystä.
Tässä kämpässä on joku energiavirta tosi pahasti vinksallaan. Vaikka olen miten monella eri tavalla yrittänyt näitä huonekaluja asetella, asumus ei vain tunnu hyvältä. Rasittavinta on se, etten tiedä, mikä tässä mättää.
Oho, meni horisontti vähän vinoon.
