Tässä on nyt melko tarkkaan kuukausi henkistä elinaikaa jäljellä. Sitten pitää kyllä mennä normaalia pidemmäksi hetkeksi ihmettelemään peilin eteen, että mihin päin sitä seuraavaksi suuntaisi. Ottaisinko asuntolainan, ostaisinko moottoripyörän vai menisinkö rasvaimuun? Jälkimmäinen kuulostaa karua kyllä tolkullisimmalta.

Muistan, kun täytin 20. Se oli myös karmeaa, ja nyt pitäisi hyväksyä siihen vielä kymmenen vuotta lisää. Juuri kun aloin tottua olemaan parikymppinen!

Olkoon vaan ikä pelkkiä numeroita, mutta numerot tuntuvat ilmoittavan itsestään pelottavan ahnaasti. Yritin kerjätä vähän myötätuntoa ja kauniita lohdutuksen sanoja, kun naisellisesti tuskailin tuossa ohimollani kiukuttelevista harmaista. Olen kokeillut samaa lausetta nyt eri ihmisiin, jotain tyyliin "en kestä, kun tulee koko ajan lisää näitä harmaita". Naisväki kommentoi tyylikkäästi ihmisestä riippumatta, että "ei niitä huomaa". Olin jo alkanut uskoa siihen, kunnes miesten puolen edustaja totesi samaan lausahdukseeni, että "joo, mä huomasinkin, että harmaannut".

Kiitos vaan Esko tästä geenistä. Voin alkaa vanheta arvokkaasti jo ennen kuin täytän 30. Sovitin eilen shoppailukierroksella hopeista takkia mutta jätin mokoman ostamatta, kun kuulin mielessäni piikikkään kommentin siitä, miten "kivasti se sopii noiden harmaiden kanssa".

Onko elämä yhtä jatkuvaa ikäkriisiä? Menisiköhän elämältä sisältö, jos hyväksyisi ikänsä, aikuistuisi, ottaisi vastuuta, pesisi itse pyykkinsä ja menisi töihin?

Kuulostaa kyllä niin kamalalta, etten halua edes kokeilla.

Esko, Anneli ja Nelson aloittivat mökkikauden. Olen nyt saanut kärvistellä yksin kaupungissa. Kyllä täällä kämpällä voi olla, mutta ei täällä vaan viihdy. Nyt on ihan siedettävän siistiäkin, mutta ei siivoamalla poista yksinäisyyttä. Eilinen oli ihan sosiaalinen fiasko. Istuin yksin läppärini alla sohvalla aamukymmenestä iltapäiväviiteen, menin sitten sovittamaan sitä hiustenharmaata takkia, valmensin hetken ja tulin takaisin läppärin alle angstaamaan.

Minusta tulee varmaan isona sellainen mummo, joka jää juttelemaan puhelinmyyjien kanssa, että olisi edes jotain vuorovaikutusta. Itse asiassa voisin kostaa kaikille puhelinmyyjille soittamalla itse heille!

On itse asiassa melko mielenkiintoista seurata itseään ulkoapäin - sikäli kun se nyt on mahdollista. Vanhoja omia tekstejä lukemalla voi saada ainakin jotain otetta. On oikeastaan aika jännittävää nähdä, miten hukassa ihminen voi olla itseltään.

Aikuistumiseni on mennyt oman tulkintani mukaan suurin piirtein niin, että teininä olin epävarma siitä, että mitä sitä pitäisi olla ja mitä itse olen, ja nyt kun olen melko varma siitä, mitä haluan, mitä erityisesti en halua, mistä pidän ja mistä haaveilen, niin nyt vastassa on taas yhteiskunnan normisto. Teininä vastassa oli pienempi kriitikkolauma, vain suurin piirtein oman koulun kokoinen. Nyt tuntuu, että koko maailma on siinä mielessä vastaan, ettei sitä vain saakaan omaan hallintaan. Voisin kyllä elää loppuelämäni omien ehtojeni mukaan, mutta kun niihin ehtoihin kuuluu myös muihin ihmisiin vaikuttavia asioita, ja jostain kumman syystä ryhmä "muut ihmiset" ei ole vieläkään taipunut hallintaani. Lupaan yrittää enemmän.