Itken ja olen ylpeä itsestäni. Sattuu ihan helvetisti. En näe Paulia enää koskaan.

"Mä haluaisin hoitaa tän meidän jutun nyt sille tasolle et molemmat o tyytyväisiä. Se vaatii vastaantuloa kummaltaki. Olen valmis tulemaan turkuun, jos ei muu auta."

Aloin kirjoittaa viestiä mutta päätinkin soittaa. Puhuimme noin kaksi tuntia. Yritin puhua mahdollisimman hiljaa, tyynyn alle piiloutuneena, jotta Esko ja Anneli eivät heräisi. En tiedä, josko ne ehtivät koskaan nukahtaakaan.

Aluksi tuntui tosi houkuttelevalta saada Pauli Turkuun, mutta jotenkin olin vastahankainen. Olisin halunnut kovasti kuulla jotain positiivista.

Lopulta puhelu sai oudon käänteen: hänellä on toinen. Kas kummaa. Kaikki muistot Mikosta kertomassa uudesta tyttöystävästään palasivat mieleeni, enkä niissä mielikuvissa enää tiennyt, kummaksi miehen kuvitin, Mikoksi vai Pauliksi.

Hemmetti, kun seuraava kallonkutistusaika on vasta viikon päästä.

Pikku hiljaa puhelu eteni niin, että aloin tehdä lopullista irtiottoa. Jätin lopulta muutaman säälittävän langan Paulille mutta käsittämättömällä voimalla revin itseni irti. Ajattelin poistaa numeronkin, mutta kun muutamaa tekstiviestiä en mitenkään pysty poistamaan, olisi aika turhaa poistaa numeroakaan. Viesteissähän se numero kuitenkin olisi. (Joo, saahan sen helposti haettua uudelleen, mutta on siinä jo oma kynnyksensä ja harkinta-aikansa.)

Lopullisen ratkaisuni tein kai siinä vaiheessa, kun paljastui, että Pauli on löytänyt jonkun toisen. Vaikka olen hänelle väittänyt kestäväni vertailun, en sitä kestä lainkaan. Tiedostan olevani huonompi arpa kuin melkein kuka tahansa toinen. En halua jakaa Paulia, en ainakaan, jos minä en saa olla ykkönen.

Tunnen itseni petetyksi, koska aina livenä kaikki on ollut niin toisin. Uskon jotenkin hatarasti, että jos Pauli olisi tullut Turkuun, kaikki olisi jälleen ollut hetkessä niin kuin ennenkin. Välillämme vain on vetoa. Hänen lähellään on hyvä olla. En tiedä, mikä tämä hänen uusi virityksensä on, mutta sen palveluksen olen maailmalle velkaa, etten ole missään tekemisissä edes semivarattujen ihmisten kanssa. En aio tehdä ikinä kellekään sitä, mitä Mikko teki minulle. Jos en voi muuta jälkeeni jättää niin edes tämän kasvun.

On onni, että Pauli asuu kaukana. Lähetin äsken Jaakolle, tälle hänen kaverilleen, jonka kautta Paulinkin aikanaan tapasin, viestin, jossa pyysin olemaan ottamatta enää ikinä yhteyttä. Nyt yritän onnistua unohtamaan. En ole kovin optimistinen onnistumisen suhteen.

Puhelumme lopuksi pyysin, että Pauli lukisi sivujani. Tähän asti hän ei ole (kai) lukenut, ei ainakaan ole sanallakaan vihjannut lukeneensa mitään. Toivon, että hän näkee, miten minä kirjoitan. Toivon myös, että hän ymmärtää, miten kovasti olen itseäni koko suhteemme ajan repinyt ja miten paljon hän minulle merkitsi. Vieläkin uskon, että hän on enemmän tai vähemmän parasta, mitä kohdalleni on osunut - noin niin kuin Jarin jälkeen, tietenkin. (Okei, Jari oli tylsä, mitä Pauli ei ole, mutta täytyy tässä nyt vähän vanhaa rakkautta romantisoida.)

Nyt voisi varmaan alkaa täyspäiväiseksi lutkaksi ja pitää vähintään neljää turvaverkkosuhdetta lämpimänä koko ajan. (Ongelmaksi muodostunee se, miten ikinä saisin haalittua kasaan neljä turvaverkkoa, kun yksikään ei pysy kasassa.)

Ja viisastelijoille tiedoksi: kyllä minä ihan oikeasti tiedän ja olen koko ajan tiennyt, että tämä on ihan täysi katastrofi. Olen silti halunnut elää tätä, koska loppujen lopuksi Paulin kanssa jalkani olivat lähes jatkuvasti irti maasta ja elämä tuntui antavan jotain ennenkokematonta, vaikkakin aina jokainen positiivinen hetki piti maksaa tuplana takaisin.

Nyt olisi tuolla auton takapenkillä yksi oikeastikin aika hieno taulu, valokuva, jota en toivo enää näkeväni. En halua seinälleni kuvaa, joka muistuttaa menetetystä unelmasta. Pauli olikin liian hyvää ollakseen todellista minulle.

Vaikka nyt sattuu aivan tolkuttoman paljon, tunnen myös jotain aivan uutta. En tiedä, onko oikein sanoa olevan nyt ylpeä, mutta jokin täysin minulle uusi tunne tämä on. Paulin mielestä meillä ei ole mitään suhdetta ollut pitkään aikaan, minä olen ollut eri mieltä. Kyllä meillä ainakin vielä silloin, kun viimeksi Järvenpäässä muuttomiehenä rehkin, oli suhde. Nyt Pauli olisi halunnut jatkaa ystävänä. Mitä helvettiä sekin sitten tarkoittaa! Hän olisi halunnut minut tarkentamaan kameransa johonkin otokseen, jonka hän tarvitsee. Pyytäköön perhana sitä uutta hoitoaan!

Ja voi tuska tätä musiikkikansiotani. Nyt tältä koneelta löytyy vain kaikenlaisia saakelin shinyhappyrenkutuksia, joita koko loppukesän olen lataillut. Angstimusaa, kiitos. Ja kirjastokortti tai tylsä veitsi viiltelyyn.

2.31. En ole aloittanutkaan juttua, joka pitäisi olla aamulla toimituksessa.

Ai niin. Paulihan sanoi viestissään, että kummankin on tultava vastaan. No, hän kyseli minulta, mitä meistä haluan. Esitin parikin skenaariota, kumpikaan ei ollut hänelle mieleinen. Ilmeisesti hänen molemminpuolinen joustamisensa tarkoittaa sitä, että hän tulee Turkuun ja minä teen niin kuin hän haluaa.

Nyt on todella sekava olo. Tekisi mieli vain itkeä jonkun kainalossa, mutta ei ole ketään. Toisaalta olen aivan rikki - toisaalta tiedän nousevani tästä. Pelottaa ajatella näin. Mitä jos olenkin väärässä? Entä jos tämä onkin se viimeinen niitti, joka napsauttaa pääni lopullisesti raiteiltaan? Entä jos en olekaan vain psyykkisesti sairas?

Ai niin, tuosta tuleekin mieleeni, että Pauli jopa melkein suoritti vertailua minun ja uuden hoitonsa välillä. Hän myönsi taas, että hänellä on tunteita minua kohtaan. Minussa risoo lähinnä psykoottisuuteni. Hemmetti. Ärsyttää tulla tuomituksi sairauden takia. Ihan kuin jo pelkkä masennus sellaisenaan ei olisi tarpeeksi hajottavaa - bonuksena pitää vielä menettää mielenterveyden lisäksi kaikki muukin hauska, esimerkiksi ihmiset.

Lähetin muuten yhdelle käytännössä ventovieraalle ihmiselle itkutekstiviestin, jossa valitin särkynyttä sydäntä. Ei vastausta. Aika säälittävä avunkerjäysveto noin niin kuin muutenkin. Saija onneksi vastasi, vaikka kellonaika onkin melko eksoottinen.

Psykoterapeuttini antoi muuten jokin aika sitten jonkin rastiruutuunhärpäkkeen täytettäväkseni ja kertoi sen saatuaan, että toisin kuin on epäilty, minulla ei olekaan epävakaata persoonallisuushäiriötä. No hitto, oliko se nyt joku yllätys? Kyllä minun persoonani on ihan vakaa, aina vakaasti masentunut. Nyt se terapeutti on kyllä jo muutenkin osoittanut pätevyytensä. Parin, kolmen viikon aikana se on päässyt jo niin syvälle sisimpääni, että viimeksi se totesi: "Sinä olet tosi haavoittuva." Heureka. Ilmankos sitä pidetään pätevänä.

Tämä hetki on mielenkiintoinen matka itseeni. Kun vertaan tätä hämyistä, itkunsekaista yöhetkeä iltaan pari päivää sitten, tämä kyllä tuntuu lopullisemmalta ja karvaammalta. Silloin löin puolivahingossa luurin Paulin korvaan, mutta mistään uudesta tytöstä ei ollut vielä puhetta. Mutta kaikessa konkreettisuudessaan tämä ilta meni niin, että Pauli ehdotti Turkuun tulemista ja minä kieltäydyin kunniasta. Ei hitto, minulla kyllä tosiaan on voimaa! Olisi ollut just tyypillistä nuolla Paulin kengät puhtaaksi, siivota hänen takiaan, sekoittaa aikatauluni hänen vuokseen ja satuttaa itseäni siinä toivossa, että hän antaisi jotain takaisin.

Ja sitten minä, maailman heikoin ja säälittävin, ilmoitin, etten halua enää olla tekemisissä, en halua kuulla, en nähdä. Pyysin vain häntä lukemaan sivujani. Ei tarvitse toki seurata mutta jos hän sen verran voisi minun vuokseni tehdä, että lukisi tuntojani siltä ajalta, jonka hänet tunsin, tietäisi hänkin varmasti enemmän. Toivottavasti hän ajattelee, että kirjoitan hyvin.

Tämä hetki myös pelottaa. Jotenkin tämä vahvuus tuntuu myös hivenen teennäiseltä. Mitä jos kohta kolahtaa?

Harmittaa kyllä menettää Pauli. Hänessä oli sellaisia asioita, joihin en ole koskaan ennen saanut törmätä. Olisin halunnut oppia hänen kauttaan vielä paljon. Nyt vain tuntuu siltä, että tämä on ehkä se ratkaisu, joka täytyy tehdä. Samalla kyllä mielessä käy sekin ajatus, että ehkä teen näin vain siksi, että tätä minulta odotetaan, tätä itseltäni odotan. Jotta osoittaisin itselleni kasvaneeni ja oppineeni, minun on noustava jaloilleni. No, tässä sitä teen, mutta olenko aidosti mukana?