Kirjauduin sisään: kolme kommenttia. Pelkäsin ihan kuollakseni, että
taas ihmiset haukkuvat minua. Olen yrittänyt järkeillä niin, että
sairauteni aiheuttaa osittain sitä, että näen itseni väärin, mutta jos
saan ulkopuolisiltakin sitä palautetta, että olen tehnyt väärin ja
syyllinen, niin samalla oma itsesäälini voimistuu. Tai jotain. Yritin
äsken lueskella masennuksesta, eikä se kovin kivalta tekstiltä
kuulosta. Minulla on diagnosoitu vaikea/vakava masennus jo joskus
vuoden 1999 lopulla, ja nyt nämä oireet ovat kyllä paljon
monimuotoisemmat ja rankemmat. Näin lähellä itsetuhoa en ole ollut
koskaan, ja nyt tätä yhtäjaksoista pohjalla rypemistä on jatkunut jo
viime vuoden lopulta. Ei voida puhua mistään ohimenevästä erosurusta.
Etsin tänään käsiini sen Mikon uuden tytön kuvan. Hän on paljon
kauniimpi kuin minä, ja hän onnistuu elämässään, on mukana kaikessa
järjestötoiminnassa ja saa valmiiksi sellaisia asioita, jotka minulla
ovat jääneet puolitiehen - tai eivät ole edenneet sinnekään asti.
Silti Mikko oli minun, ei hänen. Olin ehtinyt jo kasvaa ajatukseen
siitä, että Mikko on tulevaisuuteni. Pystyin kuvittelemaan hänet
harmaantuvana vierelleni, vikoineen kaikkineen. Vaikka joskus
vähättelin häntä, en varmaankaan vuoteen ole sitä enää tehnyt. Opin
rakastamaan häntä.
Kotona on vaikea olla, kämpillä mahdotonta. Olen nyt lähinnä loisinut
täällä Kaarinassa vanhempien nurkissa, mutta ei tämäkään herkkua ole.
Anneli ei ymmärrä yhtään, mistä on kysymys, ja tänäänkin hän huusi ja
arvosteli, vaikka itkin lohduttomasti.
Eilen oli yksi erikoinen hetki ajatuksen tasolla. Päätin nimittäin
Saijan perässä mennä käymään Kaarinan uimahallissa uimassa. En ole
uinut siellä varmaan viiteen vuoteen. Osittain syynä on ollut Jarin
pelko. Eilen kuitenkin matkalla ajatus käväisi mielessäni: mitä jos
Jari on siellä? (Täysin epärealistista, kyllä.) Vastaus oli kirkas:
mitä sitten? Yhtäkkiä, sinä lyhyenä ajanhetkenä, en enää pelännyt Jarin
kohtaamista. Itse asiassa juuri nytkin on sellainen olo, että Jari ei
tunnu miltään. Voisiko olla niin, että olen todella pääsemässä/päässyt
Jarin yli - mutta jumittumassa Mikkoon? Tai sitten tämä on vain
hetkellinen mielenhäiriö. Tässä hetkessä vain tuntuu siltä, että vain
Mikolla on väliä, vain hänen kanssaan haluaisin olla. Yritin myös eilen
ahdistuksissani miettiä paikkaa tai tilaa, jossa olisi hyvä olla.
Kotona kun ahdistaa ja kämpillä myös. Tajusin, että mikä tahansa paikka
olisi hyvä, jos Mikko olisi siinä. Pohjimmiltaan en vielä käsitä tätä
eroa siltikään. Pahin kriisi varmaan iskee vasta muutaman päivän
päästä, kun Mikon tapaamisesta on kulunut liikaa aikaa. Silloin tulee
paitsi ikävä, myös tyhjyys.
Haluaisin inhota Mikkoa siitä, mitä hän teki, mutta se tuntuu
vaikealta. Ymmärrän häntä: minähän olen niin kauhea ihminen, että
tottahan hän ihastuu heti, kun vain näkeekin toisen tytön, kenet
tahansa. En koe, että ansaitsisin kunnioittavaa kohtelua, vaikka
teoriassa tiedänkin, että ei minuakaan ihan miten tahansa saisi
kohdella. Mikko itsekin myönsi, että olen pitkään ollut hänelle todella
kiltti, tehnyt todella kaikkeni.
Tein tänään jotain epätoivoista: selasin deittinettiä ihan
uteliaisuuttani. En voi kuvitellakaan kiinnostuvani kenestäkään. Tuntuu
ihan turhalta enää edes haaveilla toimivasta ihmissuhteesta. Lopulta
kaikki kaatuu aina siihen, että minä masennun, ja toisen ihmisen elämä
muuttuu sen myötä helvetiksi. Viimein jään aina yksin.
Deittinetissä ei ollut todellakaan muuta kuin ällötyksiä. Mietin
mielessäni, että jos kirjoittaisin vastaavan ilmoituksen, jossa pitäisi
esittää kriteerit kohteelle, en taatusti saisi yhtään asiallista
vastausta. Jotta voisin edes harkita mitään, kohteen pitäisi tietysti
olla paljon "parempi" kuin Mikko, jotta olisi mitään mahdollisuutta
voittaa niitä tunteita, joita Mikkoa kohtaan tunnen.
Hänen pitäisi olla pitkä (yli 175 cm ehdottomasti, mieluusti yli 180
cm), hyvännäköinen (ei silmälaseja, ei huonoa ihoa, vähän poikamaisen
söpö, kivat hiukset), akateeminen (tai muuten todistettavasti älykäs),
teräväsanainen ja keskustelutaitoinen, urheilullinen (pari kertaa salia
ja yksi lenkki viikossa ei riitä mihinkään, pitää olla kilpailuhenkeä),
kohtuullisen raitis, tupakoimaton, ei mikään hevari, ei pahanhajuista
hengitystä, timmi kroppa, sosiaalinen ja vaikka mitä. Ja tuossa oli
vain lähinnä ulkoisia kriteerejä, jotka nousevat aika korkealle Mikon
takia. Olisi kamalaa tyytyä huonompaan. Ja silti, vaikka visioisin
mielestäni tuosta palapelistä täydellisen miehen, hän näyttää lähinnä
Mikolta. Ei hyvä.
Eikä maailmassa oikeasti ole sellaista ihmistä, joka jaksaisi huolehtia
minusta olematta säälittävä vässykkä, jota kukaan muu ei huoli. Eikä
kahden ihmisen välistä kemiaa voi kirjoittaa adjektiivein. Siinä vain
on jotain, ja väittäisin, että meillä Mikon kanssa oli sitä - kunnes
minä taas pilasin kaiken olemalla oma itseni. Tiedän, että pidin
jossain vaiheessa Mikkoa itsestäänselvyytenä enkä ymmärtänyt panostaa
suhteen hoitamiseen. Ehkä niistä lähtökohdista sen saattoi ymmärtää:
Mikkohan alun perin halusi minut, palvoi maata jalkojeni alla, näin
kornisti ilmaistuna. Ei sitä silti voi antaa anteeksi, itselleen.
Ja silti minuun sattuu ajatella, että Mikko vain vaihtaa minut toiseen.
Mikko tosiaan myönsi, että tämän uuden tytön ilmaantuminen kuvioihin
vauhditti meidän eroamme. Samaan aikaan Mikko oli kuitenkin luvannut
minulle yrittää vielä suhteessamme. Mitäköhän yrittämistä sekin on, jos
samaan aikaan lähettelee viestejä toiselle tytölle? Elokuviinhan Mikko
pyysi tyttöä jo reilusti ennen kuin muutimme erilleen, olikohan
päätöstä asiasta vielä edes tehty.
Mikko ehkä ajattelee, että hän petti minua olosuhteiden pakosta. "Se
vain tapahtui." Ei se muuta asiaa miksikään: kaikki pettäjät hokevat
tuota samaa, kaikki väittävät uudelle partnerilleen, että entinen suhde
on jo ohi, vaikka se ei sitä olisikaan. Minusta suhde on ohi vasta
siinä vaiheessa, kun asiasta yhdessä sovitaan ja täysin selvästi
päätetään. Minusta se on vielä suhdetta, jos toinen muuttaa pois mutta
jatkaa kylässä käymistä, sanoo minun olevan tyttöystävänsä ja lupaa
olla uskollinen.
Tasapainoilen tässä kahden ajatuksen rajamailla. Välillä syyllistän
itseäni ja yritän selittää itselleni, että Mikon oli pakko pettää,
koska olen niin kamalan masentunut. Miksi kukaan jaksaisi ihmistä,
jonka psyyke on virallisesti rikki? Toisaalta haluan myös syyllistää
Mikkoa, jotta saisin oikeutuksen pahalle ololleni.
Lopulta kuitenkin ainoa varma asia on se, että minun on aina paha olla.
Elämäni on keskimäärin epämiellyttävää. Onneksi en ole niin, jotka
näkevät elämän lahjana. Minusta se on puhtaasti biologinen ilmiö, johon
ei liity sen enempää romantiikkaa. Jos elämä loppuu, se loppuu, ja
samalla loppuu kärsimys. Jos elämä on kivaa, sitä kannattaa jatkaa,
mutta jos vaakakuppi kallistuu pahan olon puolelle, on lähinnä typerää
kiduttaa itseään.
perjantai, 28. huhtikuu 2006