Kirjauduin sisään: kolme kommenttia. Pelkäsin ihan kuollakseni, että taas ihmiset haukkuvat minua. Olen yrittänyt järkeillä niin, että sairauteni aiheuttaa osittain sitä, että näen itseni väärin, mutta jos saan ulkopuolisiltakin sitä palautetta, että olen tehnyt väärin ja syyllinen, niin samalla oma itsesäälini voimistuu. Tai jotain. Yritin äsken lueskella masennuksesta, eikä se kovin kivalta tekstiltä kuulosta. Minulla on diagnosoitu vaikea/vakava masennus jo joskus vuoden 1999 lopulla, ja nyt nämä oireet ovat kyllä paljon monimuotoisemmat ja rankemmat. Näin lähellä itsetuhoa en ole ollut koskaan, ja nyt tätä yhtäjaksoista pohjalla rypemistä on jatkunut jo viime vuoden lopulta. Ei voida puhua mistään ohimenevästä erosurusta.

Etsin tänään käsiini sen Mikon uuden tytön kuvan. Hän on paljon kauniimpi kuin minä, ja hän onnistuu elämässään, on mukana kaikessa järjestötoiminnassa ja saa valmiiksi sellaisia asioita, jotka minulla ovat jääneet puolitiehen - tai eivät ole edenneet sinnekään asti.

Silti Mikko oli minun, ei hänen. Olin ehtinyt jo kasvaa ajatukseen siitä, että Mikko on tulevaisuuteni. Pystyin kuvittelemaan hänet harmaantuvana vierelleni, vikoineen kaikkineen. Vaikka joskus vähättelin häntä, en varmaankaan vuoteen ole sitä enää tehnyt. Opin rakastamaan häntä.

Kotona on vaikea olla, kämpillä mahdotonta. Olen nyt lähinnä loisinut täällä Kaarinassa vanhempien nurkissa, mutta ei tämäkään herkkua ole. Anneli ei ymmärrä yhtään, mistä on kysymys, ja tänäänkin hän huusi ja arvosteli, vaikka itkin lohduttomasti.

Eilen oli yksi erikoinen hetki ajatuksen tasolla. Päätin nimittäin Saijan perässä mennä käymään Kaarinan uimahallissa uimassa. En ole uinut siellä varmaan viiteen vuoteen. Osittain syynä on ollut Jarin pelko. Eilen kuitenkin matkalla ajatus käväisi mielessäni: mitä jos Jari on siellä? (Täysin epärealistista, kyllä.) Vastaus oli kirkas: mitä sitten? Yhtäkkiä, sinä lyhyenä ajanhetkenä, en enää pelännyt Jarin kohtaamista. Itse asiassa juuri nytkin on sellainen olo, että Jari ei tunnu miltään. Voisiko olla niin, että olen todella pääsemässä/päässyt Jarin yli - mutta jumittumassa Mikkoon? Tai sitten tämä on vain hetkellinen mielenhäiriö. Tässä hetkessä vain tuntuu siltä, että vain Mikolla on väliä, vain hänen kanssaan haluaisin olla. Yritin myös eilen ahdistuksissani miettiä paikkaa tai tilaa, jossa olisi hyvä olla. Kotona kun ahdistaa ja kämpillä myös. Tajusin, että mikä tahansa paikka olisi hyvä, jos Mikko olisi siinä. Pohjimmiltaan en vielä käsitä tätä eroa siltikään. Pahin kriisi varmaan iskee vasta muutaman päivän päästä, kun Mikon tapaamisesta on kulunut liikaa aikaa. Silloin tulee paitsi ikävä, myös tyhjyys.

Haluaisin inhota Mikkoa siitä, mitä hän teki, mutta se tuntuu vaikealta. Ymmärrän häntä: minähän olen niin kauhea ihminen, että tottahan hän ihastuu heti, kun vain näkeekin toisen tytön, kenet tahansa. En koe, että ansaitsisin kunnioittavaa kohtelua, vaikka teoriassa tiedänkin, että ei minuakaan ihan miten tahansa saisi kohdella. Mikko itsekin myönsi, että olen pitkään ollut hänelle todella kiltti, tehnyt todella kaikkeni.

Tein tänään jotain epätoivoista: selasin deittinettiä ihan uteliaisuuttani. En voi kuvitellakaan kiinnostuvani kenestäkään. Tuntuu ihan turhalta enää edes haaveilla toimivasta ihmissuhteesta. Lopulta kaikki kaatuu aina siihen, että minä masennun, ja toisen ihmisen elämä muuttuu sen myötä helvetiksi. Viimein jään aina yksin.

Deittinetissä ei ollut todellakaan muuta kuin ällötyksiä. Mietin mielessäni, että jos kirjoittaisin vastaavan ilmoituksen, jossa pitäisi esittää kriteerit kohteelle, en taatusti saisi yhtään asiallista vastausta. Jotta voisin edes harkita mitään, kohteen pitäisi tietysti olla paljon "parempi" kuin Mikko, jotta olisi mitään mahdollisuutta voittaa niitä tunteita, joita Mikkoa kohtaan tunnen.

Hänen pitäisi olla pitkä (yli 175 cm ehdottomasti, mieluusti yli 180 cm), hyvännäköinen (ei silmälaseja, ei huonoa ihoa, vähän poikamaisen söpö, kivat hiukset), akateeminen (tai muuten todistettavasti älykäs), teräväsanainen ja keskustelutaitoinen, urheilullinen (pari kertaa salia ja yksi lenkki viikossa ei riitä mihinkään, pitää olla kilpailuhenkeä), kohtuullisen raitis, tupakoimaton, ei mikään hevari, ei pahanhajuista hengitystä, timmi kroppa, sosiaalinen ja vaikka mitä. Ja tuossa oli vain lähinnä ulkoisia kriteerejä, jotka nousevat aika korkealle Mikon takia. Olisi kamalaa tyytyä huonompaan. Ja silti, vaikka visioisin mielestäni tuosta palapelistä täydellisen miehen, hän näyttää lähinnä Mikolta. Ei hyvä.

Eikä maailmassa oikeasti ole sellaista ihmistä, joka jaksaisi huolehtia minusta olematta säälittävä vässykkä, jota kukaan muu ei huoli. Eikä kahden ihmisen välistä kemiaa voi kirjoittaa adjektiivein. Siinä vain on jotain, ja väittäisin, että meillä Mikon kanssa oli sitä - kunnes minä taas pilasin kaiken olemalla oma itseni. Tiedän, että pidin jossain vaiheessa Mikkoa itsestäänselvyytenä enkä ymmärtänyt panostaa suhteen hoitamiseen. Ehkä niistä lähtökohdista sen saattoi ymmärtää: Mikkohan alun perin halusi minut, palvoi maata jalkojeni alla, näin kornisti ilmaistuna. Ei sitä silti voi antaa anteeksi, itselleen.

Ja silti minuun sattuu ajatella, että Mikko vain vaihtaa minut toiseen. Mikko tosiaan myönsi, että tämän uuden tytön ilmaantuminen kuvioihin vauhditti meidän eroamme. Samaan aikaan Mikko oli kuitenkin luvannut minulle yrittää vielä suhteessamme. Mitäköhän yrittämistä sekin on, jos samaan aikaan lähettelee viestejä toiselle tytölle? Elokuviinhan Mikko pyysi tyttöä jo reilusti ennen kuin muutimme erilleen, olikohan päätöstä asiasta vielä edes tehty.

Mikko ehkä ajattelee, että hän petti minua olosuhteiden pakosta. "Se vain tapahtui." Ei se muuta asiaa miksikään: kaikki pettäjät hokevat tuota samaa, kaikki väittävät uudelle partnerilleen, että entinen suhde on jo ohi, vaikka se ei sitä olisikaan. Minusta suhde on ohi vasta siinä vaiheessa, kun asiasta yhdessä sovitaan ja täysin selvästi päätetään. Minusta se on vielä suhdetta, jos toinen muuttaa pois mutta jatkaa kylässä käymistä, sanoo minun olevan tyttöystävänsä ja lupaa olla uskollinen.

Tasapainoilen tässä kahden ajatuksen rajamailla. Välillä syyllistän itseäni ja yritän selittää itselleni, että Mikon oli pakko pettää, koska olen niin kamalan masentunut. Miksi kukaan jaksaisi ihmistä, jonka psyyke on virallisesti rikki? Toisaalta haluan myös syyllistää Mikkoa, jotta saisin oikeutuksen pahalle ololleni.

Lopulta kuitenkin ainoa varma asia on se, että minun on aina paha olla. Elämäni on keskimäärin epämiellyttävää. Onneksi en ole niin, jotka näkevät elämän lahjana. Minusta se on puhtaasti biologinen ilmiö, johon ei liity sen enempää romantiikkaa. Jos elämä loppuu, se loppuu, ja samalla loppuu kärsimys. Jos elämä on kivaa, sitä kannattaa jatkaa, mutta jos vaakakuppi kallistuu pahan olon puolelle, on lähinnä typerää kiduttaa itseään.