En jaksa tätä. Annelin kanssa on aivan mahdotonta. En saa edes puuroa keittää ilman, että hänen pitää siihen puuttua. Joka päivä täytyy kuunnella valitusta ruoasta, joka päivä vaatteeni ovat jotenkin vääränlaiset ja joka ainoaa liikettäni kontrolloidaan. Esko yrittää sarkastisesti huomautella Annelille, mutta Anneli ei tajua sarkasmia vaan luulee, että Eskon mielestä hän toimii oikein.

Pieniä asioita. Nyt olisi nälkä, eikä täällä ole mitään asiallista syötävää. Ajattelin sitten keittää puuroa, mutta löytyi vain kymmenen minuutin keittoajan vaativia hiutaleita. No, keittelinpä niitä sitten. Kävin välissä minuutin verran kääntymässä huoneessani, ja kun olin menossa äsken sekoittamaan puuroa, Anneli on jo kattilan kimpussa väittäen, että olen pilannut koko puuron, polttanut pohjaan ja vaikka mitä. Ja vain hänen sankarillisen toimintansa ansiosta puuro on syötävää. Tiedän, että levy oli ykkösellä.

Tämä on tällaista koko ajan. Pitäisi tosiaan muuttaa jonnekin hemmettiin täältä, koska Annelin kanssa on sietämätöntä olla, mutta Esko ja Romeo ovat toisaalta plussaa. Esko on ihan toivonutkin, että asuisin täällä. Hankalaa. En haluaisi muuttaa mihinkään yksinäiseen loukkuun, mutta on tämäkin kamalaa.

Viikonloppu oli hektinen. Räpsin nelisensataa kuvaa, joista neljänneksen toimitin Uimaliitolle ja toisen neljänneksen Aurajoen Uinnille. Loput olivatkin sitten deletoinnin arvoisia. Lauantaina ja sunnuntaina menin heti aikaisin aamusta Impivaaraan valmentajaksi nuorten SM-uinteihin ja valokuvaamaan. Aamu- ja iltajakson välillä kävin valmentamassa isoja ja pieniä Uittamolla ja illat häärin taas Impivaarassa. Eilen joskus kymmenen aikoihin pääsin kotiin, ja olo oli täysin tyhjä. Itketti, koska mitään ei jäänyt käteen. Vaikka koko viikonlopun painoin hulluna lempiasioideni parissa, en vain silti saa siitä mitään.

Meillä on jotain ryhmänmuokkaussysteemejä vireillä ensi syksyksi, luonnollisesti, ja ne koskevat myös minua. Jos eräät suunnitelmat toteutuvat, minut luokitellaan liian huonoksi kilparyhmään, ja se sitten siitä. En tiedä, pystynkö lainkaan toimimaan yhteisössä, jonka arvot menevät tietyssä pisteessä totaalisesti ristiin omieni kanssa.

Olen elätellyt toivoa, että Miika vielä kaipaisi minua, ottaisi yhteyttä ja pyytäisi takaisin. Olen kai idiootti tai masokisti, kun jaksan leikkiä tuollaisilla ajatuksilla. Tai sitten vain suojelen itseäni todellisuudelta.

Romeo täyttää huomenna yksitoista vuotta.