Yö ehti taas vaihtua auringonnousuksi, kun vihdoin revin itseni irti ja palailin kotiin. Sain taas usean tunnin otannan itsetutkiskeltavaa käyttäytymismateriaalia. Ennen kaikkea olen ylpeä siitä, että kiusauksesta huolimatta lähdin pois - viitisen tuntia turhan myöhään tosin, mutta pisteet itselleni yrityksestä.

Olen ennenkin kai kirjoittanut - eli ehkä myös ajatellut - mutta tänään lausuin ihan ääneenkin, että kun ei ole yhtään kaveria, yksikin sellaiseksi ilmoittautunut muuttuu heti parhaaksi, ja kun sitten alkaa tuntua siltä, että pitää perinteiseen tapaan hankkiutua tästä ihmisestä eroon, hommaan tulee dramaattinen vivahde.

Mutta koska olen oppinut ja huomannut, että pystyn tarvittaessa hankkiutumaan ihmisistä eroon, pystyn myös olemaan tavattoman suora ja rehellinen. En pelkää itkeä, en pelkää nauraa enkä häpeä tehdä molempia yhtä aikaa. Vielä rohkeampaa tietysti olisi kaiken jälkeenkin jäädä - tai vastaavasti katsoa silmiin entisen elämän haamuja, selvittää asiat, antaa anteeksi.

Mutta hei, ei tässä nyt täydelliseksi ruveta, vanhalla iällä.

Ja oikeastaan lopulta, kun niitä ystäviä ei liiemmin ole, millään ei ole mitään väliäkään. Voin ihan rauhassa olla raukkamainen, paeta ongelmia, polttaa siltoja, olla ylidramaattinen - olla ihan mitä vain.

Lopulta tämänpäiväinen käytännön itseanalyysini kulminoitui niihin ajatuksiin, joita kävin läpi kävellessäni rappusia alas viidennestä kerroksesta. En halunnut mennä hissillä, tai se ei vain tuntunut oikealta. Jotenkin piti vain saada konkreettisesti tuntea, miten jotain jää taakse.

Ja tämähän oli siis vain harjoittelua. Ei tässä vielä mitään oikeita asioita ole käsitelty tai oikeita ihmisiä jätetty menneeseen. Mutta ensin pitää aloittaa helpoilla harjoitteilla.

Ajattelin vain, miksi ikinä pitäisi löystää kriteerejä, miksi pitäisi tyytyä vähempään kuin täydelliseen.

En keksinyt riittävän hyvää syytä.