Voi taivas. Ihmisten typeryys ei näköjään pääty edes lääkiksen ovella. Taitaa olla niin, että siellä se vasta alkaa.

Sairaalareissu oli kaiken kaikkiaan sangen värikäs. Just nyt yhden Saijan ja Eskon järjestämän Annelin perinnevouhkaamiseen liittyvän episodin takia vituttaa kirjoittaa yhtään mitään, joten en jaksa jauhaa sitä sairaalasettiä just tähän.

Mutta senpä sanon, että on se perhanan kiva, että hoitava lääkäri antaa väärää informaatiota.

Silloin taannoin, kun kävin kuulemassa ohutneulanäytteen tulokset, lääkäri ihan selvästi sanoi, että solut olivat normaalia suurempia mutta ne oli tunnistettu imusolmukesoluiksi. Tästä sitten seurasi ilman kyseisen lääkärin myötä- tai vastavaikutusta johtopäätös, että kaulallani on niitä semitappavia soluja.

Hassunhauskaksi tilanne meni siinä vaiheessa, kun kirurgi, joka siis on eri tyyppi kuin aiempi lääkäri, ilmoitti, ettei epikriisissäni mainita yhtään mitään mistään imusolmukesoluista. Eli siis se lääkäri, joka niistä imusolmukesoluista puhui, ei ollut sitä kuitenkaan niin minnekään kirjannut.

Koko homma oli ihan älytöntä paisuttelua, kuten tapoihini toki kuuluu. Loppujen lopuksi suuret suunnitelmani maailman parhaan syöpäpäiväkirjan kirjoittamisesta nimittäin tyrehtyivät leikkauksen jälkeen osastolla, kun kirurgi ilmoitti, ettei minulla mitään syöpää olekaan.

Varma tulos tulee kahden viikon sisällä, mutta patologin ottaman jääleikkeen perusteella ei kuulemma ole mitään syytä epäillä syöpää. Voisin kuulemma lopettaa hermoilun ja syövästä vauhkoamisen, ainakin leikanneen nuoren kirurgin mukaan.

Pastean tähän sairaalassa kirjoittamani pätkät, kun en mitään muutakaan sopivaa väliä keksi.

5.10. klo 14.46

Viimeinen päivä ilman kipua, mitä nyt tuo alavatsa vaivaa. Tulin vähän yhden jälkeen osastolle. Kukaan ei valittanut, vaikka myöhästyin juurikin sen akateemisen vartin verran. Vetäisin auton kuningasparkkiin, koska olin saanut jo aamulla Turun keskustassa sakkolapun tuulilasilleni. Olettaisin, etteivät ne kovin monta sakkolappua viitsi yksien tuulilasinpyyhinten väliin laittaa.

Sitä paitsi edellinenkin on maksamatta.

Eilisilta oli kohtalaisen järkyttävä. Sain tietää, että solumuutokset, joissa imusolmukesolut ovat normaalia suurempia, tarkoittavat käytännössä Reed-Sternbergin soluja, jotka puolestaan ovat avainsoluja Hodgkinin lymfooman diagnosoinnissa. Olen puhunut loputtomasti, itkenyt ja pelännyt hoitoja. Toisaalta olen myös rakentanut mielessäni taistelutaktiikkaa, jossa tappelen hoidot läpi vaihe vaiheelta.

Nyt olo on aivan absurdi. Istun omissa vaatteissani (vihreät housut, keltainen toppi) ikkunapaikalla kolmen hengen huoneessa, jonka muille asukeille en ole puhunut enkä halua puhua. En istuisi täällä, jos koneeni olisi toisaalla, mutta en viitsi lähteä läppärin kanssa käytävällekään, koska siellä liikkuu niin kirjaimellisesti sairasta väkeä.



Joku äijä tuli heti selittämään sairauttaan ja yritti tarjota minulle yöksi pimeitä rauhoittavia.

Mutta hähää, en aio jäädä yöksi! Näin jo lääkärin, ja nyt kuulemma ennen neljää olisi tarkoitus vielä nähdä kirurgi, joka operaation huomenna suorittaa. Todennäköisesti minut nyt kuitenkin nukutetaan, koska patti on leuan alla niin, että hermot ovat jotenkin leikkauksen kannalta hankalasti. Saan kuitenkin livistää täältä sen jälkeen, kun kirurgin kanssa on huomisen suunnitelma lyöty lukkoon. Pitää sitten vielä sopia aika, jolloin olen taas täällä.

Voi olla, todennäköisestikin on, että huomenna olen ihan toisissa voimissa, heikkona ja kipeänä, mutta tänään tappelen vielä vastaan. Nyt odottelen, josko hoitsu pikku hiljaa toisi ruokaa tai kertoisi, mitä on tarjolla. (Ilmoitin, etten syö kuin hyvää ruokaa. Menen kanttiiniin, jos täältä ei saa mitään kunnollista.)

Ehdin valmentamaan! Sen jälkeen menen käymään pikaisesti punttisalilla ja vähän läpsyttelemässä vettä. Saan näin yhden lisäpäivän lihaskunnon ja muun kunnon ylläpitämiseksi ennen kuin kaikki muuttuu hankalaksi.

Sitä voisin kyllä kritisoida, ettei täällä ole kunnolla vettä tarjolla. Sain jonkun onnettoman lasillisen vettä tuohon pöydälle ja join sen heti pois. Hoitsu lupasi tuoda pullollisen, vaan eipä ole häntä taas näkynyt.

Kieltäydyn myös käyttämästä vaatekaappia. Pinosin vaatteeni ja tavarani lattialle mukavan epämukavaksi kasaksi.

Aion mennä käymään kotona illalla kertomatta, että olen luvan kanssa liikenteessä. Annelin reaktio voi olla hilpeä. Menen varmaankin taas yöksi Miikan luo, koska siellä pelottaa vähemmän.

Olen kahden edellisen vuorokauden aikana nukkunut yhteensä nelisen tuntia. Mahdankohan herätä huomenna nukutuksesta lainkaan? Luulevatko lääkärit minua sairaammaksi, koska olen kauhean väsynyt?

Hoitsu, joka ei muuten ole edes valmistunut, laittoi rannekkeeni liian löysälle. Sain sen pois. Nyt se roikkuu vyölenkistä.

Täällä ei ole vierailuaikoja, vaan ihmiset saavat olla täällä miten tykkäävät. Kysyin lääkäriltä, saako henkilökohtainen pelonkarkottimeni istua vieressäni pitämässä kädestä vaikka läpi yön, ja kuulemma se käy.

Toivottavasti niilläkin osastoille, joille myöhemmin joudun pidemmiksi ajoiksi, saa pitää rajoittamattoman pitkään kädestä ja istua vieressä.

Täällä ei toimi netti, ja se on ihan pönttöä.

6.10. klo 9.53

Tulin vähän ennen puolta kymmentä takaisin osastolle. En ole kolmen edellisen yön aikana nukkunut varmaan kymmentäkään tuntia yhteensä. Olin sairaalasta neljän maissa lähdettyäni valmentamassa, punttisalilla ja uimassa. Sitten menin taas Miikan luo yöksi. Siellä saa luvan kanssa valvoa häiriintyneisiin kellonaikoihin kenenkään huokailematta tai valittamatta.

En voi kiistää, etteikö tässäkin olisi taas saumat kehittää joku ihmissuhdehärdelli.

Tapasin täällä eilen kaksi lääkäriä, joista jälkimmäinen, minut piakkoin leikkaava kirurgi, oli lähinnä sellainen nuori pojankloppi. Ihan hassua. Kirurgin mielestä olen mahdoton höpöttäjä ja kyselen järjettömiä.

Olen ollut nyt reilun vuorokauden ihan ihmeissäni. Kun eilen autoilin tänne, olin jo asennoitunut syöpähoitoihin ja taudin voittamiseen, mutta lääkäreiden tapaamisen jälkeen jäljellä on jäänyt hämmennys: mitä jos tämä ei nyt olekaan mitään vakavaa, kuitenkaan?

Väsyttää ihan mielettömästi. Voi olla mielenkiintoista herätä nukutuksesta, kun olen jo lähtökohtaisesti pienessä koomassa.

Mikko tekstaili jotain eilen, olisi halunnut tavata ja viettää aikaa. Taisin olla torjuva.

Koputus. Kirurgi tuli. Kaksi tuntia puukotukseen. Pitäisiköhän nukkua tässä välissä?

Klo 11.17

Hoitsu, taas joku uusi, tietenkin, kävi äsken antamassa esilääkityksen, jonkun napin. Olin nukahtanut tähän sängylle. Jotain se höpisi vaatteiden vaihdosta, mutta ilmoitin, etten vaihda yhtään mitään. Katsotaan, meneekö tämä ihan näin.

Oikeastaan nyt on tosi hassulla tavalla hyvä fiilis. En usko, että syynä on lääke, koska olo oli jo ennen nappia. Makoilen sängyllä, kone on tässä jalkopäässä ja niin olen minäkin. Olen puoliksi kyljelläni, aurinko paistaa todella kuumasti ikkunasta. Kai täällä yhdennessätoista kerroksessa ollaankin jo aika paljon lähempänä taivasta. Kuuntelen Stellaa, vaikka hoitsu kyllä käski laittaa koneen pois. Voi kai sen ihan hyvin nostaa tästä muualle ihan sitten kärräyshetkelläkin. Se muuten ahdistaa ajatuksena, mikään muu juuri nyt ei niinkään.

On vähän oikeastaan ollut taas tällaista maniatyyppistä aiheellista korkeampaa fiilistä vuorokauden verran. Ehkä se on joku defenssi. Sinkoilen ihan sujuvasti melkein nollaunilla.

Kuulokkeet päässä katse ikkunasta aurinkoon pystyn melkein unohtamaan nuo pari muuta huoneessa viruvaa tyyppiä.