Outo päivä. Olen ravannut lääketieteen tuntijoilla. Kai sekin kuuluu johonkin ongelmakirjoni piirteisiin, mutta nyt kai lähinnä syynä oli monen jutun päällekkäisyys.

Aamulla oli TYKSissä jälkitarkastusaika, jossa joku papereihini täysin perehtymätön, minua koskaan tapaamaton lääkäri osoitti sangen heikkoa sisälukutaitoa. "Sinulta on siis poistettu syksyllä imusolmuke ja...", jolloin minä korjaan, että ei se kyllä mikään imusolmuke ollut vaan sylkirauhaskasvain. Lopulta tyyppi vain kokeili vähän rauhasia, ja sain lähetteen syksyksi vielä ultraääneen. Nuo pleomorfiset adenoomat, kuten lopullinen diagnoosi papereissa lukee, uusiutuvat kai kohtalaisen herkästi.

Tuolta päästyäni soitin saman tien YTHS:lle ja kinusin jotain lääkäriaikaa, jossa voitaisiin selvittää, miksi allergialääkkeeni eivät enää pidä allergiaoireita poissa. Lähinnä silmät tuntuvat inhottavilta. Sain akuuttiajan silmälääkärille, joka totesikin, että luomeni sisäpinnat ovat sangen allergisoituneen näköisiä, röpölöisiä. Pitäisi kokeilla vähän sitä ja tätä tippaa. En nyt sitten oikein tiedä.

Viimeisenä etappina ennen valmennussessiota oli psyko. Tällä kertaa pengoimme varhaislapsuutta, josta en oikeastaan muista paljonkaan. Psyko haluaa kovasti pysyä kannassaan siitä, että omituinen perheasetelmamme on asioiden takana, tai siis oma kokemukseni siitä, tai sieltä vääristyneet ihmissuhdetoimintamallini kai jotenkin tulisivat. Tai en minä mitään tiedä. Sitten pohdimme sitä, millaisia diagnooseja minulle voisi tehdä (olen nyt kovin innostunut diagnooseista). Kai minulla jonkinlainen persoonallisuushäiriö on, en vain tiedä, mikä. Narsistisia piirteitä ainakin oli joitakin, riippuvaisiakin useita. Toisaalta olen huomionhakuinen, toisaalta yliherkkä itseeni kohdistuvalle arvostelulle. Sitä psyko jotenkin oudoksuu, etten koskaan oikeastaan suutu, mutta niin se vain on, Eskolta varmaankin opittua. En oikeastaan ikinä tunne mitään ulospäin itsestäni suuntautuvaa vihaa. Vedän edelleen kaiken itseeni, masennun ja turhaudun.

Missään tapauksessa kyse ei kai ole siitä, että minulla olisi vain joku yksi tietty häiriö päässäni, ja vaikka perusdiagnoosina pysyykin aina vain toistuva masennus, sen syyt ilmeisesti ovat jossain käyttäytymisessäni. Tai en minä tiedä. Jotenkin vain tuntuu siltä, että tekee mieli lokeroida itseään, saada jotain sopivia koodeja, joiden takaa sitten löytyisi asioita, jotka voisin selittää häiriöllä, edes itselleni. Tai edes toisille. Jos kaikki se, miten tyhmästi käyttäydyn, onkin aina vain "omaa syytäni", masennun aina vain lisää, mutta kun voin yrittää ajatella, että jokin ongelma tai häiriö aiheuttaa niitä, voin vähän hellittää omaa itsesyyttelyäni. Ja samalla toisaalta voin yrittää selkeämmin keskittyy itsekontrollini kyseisiin piirteisiin.

Samalla lokerot ahdistavat. Kun lueskelen jotain diagnoosimääritelmiä tai -kuvauksia, puolet asioista tuntuvat vierailta. En löydä täydellistä itseni kuvausta mistään. Ehkä tämä sivu on lähimpänä.