En ole aivan satavarma, menenkö enää ikinä Onnelaan. Tai mihinkään baariin. Tai edes Turun keskustaan. Sen verran traumaattista kamaa oli taas tämäkin ilta.

Ensimmäisen kerran noin vuoteen tarjoutui tilaisuus lähteä ulos, kun Sini tarjoutui seuraksi. Pikaisen jokilaivavisiitin jälkeen kävimme ihmettelemässä hetken teinimeininkiä Clubilla mutta jatkoimme sitten Onnelaan. Istuskelimme siinä arviointiaulassa, jossa siis kuuluu katsoa arvostelevasti kaikkia ohikulkevia, kääntää katseet aina sopivasti pois ja olla ihan vain tyynesti muka tiedostamatta, että on itse vähintään yhtä paljon tyrkyllä.

Katselin siinä tyhjyyteen, kun näkökenttäni täytti Miika. Hän käveli kohti ja näki myöskin minut. Sekunnin murto-osan katsoimme toisiamme suoraan silmiin. Mietin, pitäisikö hymyillä, haihtua ilmaan tai edes tervehtiä. En tehnyt niistä mitään vaan käänsin vain katseeni pois. Sitten iski paniikki. Aloin hikoilla, ja sydän hakkasi. Sanoin Sinille asiasta, ja hän kertoi Miikan jo menneen ohi.

Yritin jatkaa iltaa ihan kuin mitään ei ole tapahtunut, mutta sen nyt tietää, miten hyvin tuollaiset eteenpäinmenot minulta sujuvat. Siirryin suomipuolelle, koska oletin olevani siellä turvassa. Ilmoitin myös seurueelle, etten missään tapauksessa tule teknohelvettipuolelle, koska Miika täysin varmasti olisi siellä. Jossain vaiheessa seurue sain painostettua minut kävelylle suomipuolen ulkopuolelle, aina ravintelin alakertaan asti. Olin ihan tuskissani, ja aloin aavistella, että olisi parasta tehdä joku peliliike. Ilmoitin meneväni takaisin suomipuolelle.

Hyvä, että menin, koska olin oikeastaan lähempänä paniikkikohtausta kuin varmaan kahteen vuoteen. Ei se suomiosastokaan kyllä mikään taivaan esikartano ollut. Tilasin baaritiskiltä illan aikana jo perinteiseksi muodostuneella reseptillä "jotain kirpeää, alkoholitonta". Aiemmin illalla sain oikein asiantuntevaa palvelua ja todella maittavan jäähilehärpäkkeen, mutta nyt jouduin kyllä pettymään. Baaritiskin takana ollut henkilö arpoi lasiini jotain punaista mehua ja wishyä, ei mitään muuta. Kun sitten kommentoin Sinille juoman makua "hivenen halvaksi", baarihenkilö katsoi asiakseen kertoa minulle, että "miten siihen nyt muka jotain makua saa, kun ei ole alkoholia, jotain mehuja vaan sotkee eri purkeista". Olipa hämmentävin asiakaspalvelukohtaaminen taas hetkeen.

Ilta päättyi lähes lyyrisiin hetkiin. Seurue oli kadonnut jonnekin, olin yksin siellä oikeastaan aika onnettomalla suomipuolelle kuuntelemassa humppaa ja väistelemässä tukkihumalaisia, kun illan viimeiset hitaat viimein pärähtävät soimaan. Ensimmäiseksi on tarjolla Zen Cafen kliseisistä kliseisin Todella kaunis, joka sattumalta sattuu liittymään Miikaan ja vuoteen 1999, ja loppuhuipennukseksi viimeisistä viimeisimpänä soi Sir Elwoodin hiljaista värien Älä mee. Lienee sanomattakin selvää, mikä soi viimeisenä itkubiisinä myös silloin, kun Miikan kanssa samaisessa ravintolassa tunnelmoin.

Istuin nöyränä kuuntelemassa itkuvirren loppuun, pyyhin kyyneleet ja lähdin. Liian monta ajatusta rasitti aivoja. Nyt pelottaa mennä nukkumaan, koska jo viime yönä näin painajaisia, enkä yhtään tykkää herätä painajaisiin yksin kotona.