Olen vain ihan loppu. Ei kai siinä muuta. En tosiaan tiedä, miten jaksan yhtään mitään. Tämä sanoiksi pukeminenkin takkuaa, lauseista tulee tällaisia idioottimaisen ylidramaattisia mitäänsanomattomuuksia. Olo nyt vain sattuu olemaan ylidramaattinen, elämä mitäänsanomaton.

Päivä on ollut hektinen. Aamulla olin Eskon kanssa viemässä Romeota eläinlääkärille. Koiruudella on eturauhasen liikakasvua ja virtsatietulehdus. Sittemmin nukuin tunnin ja singahdin yhdeksi psykoilemaan terapiaan. Matkalla puhelin soi, ja päätoimittaja kyseli, miten huomisaamuna palautettavan jutun kanssa edetään. Niinpä niin. Olin taas vaihteeksi unohtanut koko roskan. No, soitin yhden puhelun, sovin kuvauskeikan ja illaksi haastattelun. Menin psykolle.

Terapian eka istunto tuntui aika joutavalta ja ahdistavalta. Setä kyseli, mitä terapialta haluan, enkä osannut vastata. Sanoin vain, että haluan pahan olon pois, mutta en halua muutosta. Kaikki muuttuminen ahdistaa. Sain mukaani jonkin elämäkertapaperin, johon rastittamalla ja lyhyin vastauksin pitäisi laverrella omat taustansa. Muutamissa kysymyksissä kysytään asioita, joista tiedän joutuvani varmaankin valehtelemaan, koska en halua ko. asioista puhua. En yksinkertaisesti vain halua! Tosi tökeröä muutenkin heti tuttavuuden alkuun lätkäistä joku erittäin yksityisiin asioihin menevä kysely. Vähemmästäkin on paettu paikalta palaamatta.

Psykokäynnin jälkeen kävin poliisiasemalla hakemassa uuden ajokorttini, vain vuoden myöhässä. No, tuolla voi körötellä nyt vielä vuoden, ja vakituinen korttikin lienee noudettavissa parin viikon päästä.

Seuraavana etappina käväisin kämpillä. Mietin, miten kivaa olisi, jos Pauli olisi siellä.

Kuvien otto meni kohtalaisen vahvasti käsille, koska en vain osaa mitään. Valottomuuden takia yritin käyttää isoa aukkoa, mutta eipä sillä mitään liikettä pysäytetä. Salama minulla toki oli mukana, ja muutama kuva on ihan jees, mutta olisi pitänyt laittaa härskisti vain lyhyt suljinaika ja lisää tehoa salamaan. Jotenkin kiireessä en vain ajatellut mitään.

Kameran kanssa kikkailun jälkeen kaahailin valmentamaan. Nuoriso oli fiksusti mennyt verraamaan niin kuin ohjeistin. En onneksi myöhästynyt treenin alusta kuin kymmenen minsaa. Valmentaminen meni ihan hyvin, oma uinti hetken päästä kai myös, ja sitten jumitin vielä yhden toisen ryhmän treeneissä tunnin.

Tulin Kaarinaan. Ajattelin ääliömäisesti, että Paulille soittamalla saisin energiaa kirjoittaa tuon jutun, jonka pitää olla toimituksessa huomisaamuna. Pauli oli taas oma tyly etäitsensä. Vieressä hän on aivan toisenlainen. Nyt hän oikein tahallaan sanoi asioita, joita tietää satuttavan. Lisäksi hän moittii minua siitä, että hajoan niin helposti ja otan asiat raskaasti. Pitäisi vain olla vakaa ja itsevarma, vaikka miten tylytetään.

Pauli alkoi lopettaa puhelua, "no niin, nyt pitää lopettaa, ei tää taas etene mihinkään". Johonkin väliin hän heitti: "niin, eli voidaan olla ystäviä." Tuollahan hän tarkoitti, että voisimme olla _vain_ ystäviä. En edes muista, mistä tuo lause pöllähti, mutta minusta on tosi epäreilua yrittää jättää toinen tuolla lailla pikaisesti ja samalla pitää kiirettä lopettaa puhelu. Ei hän unohtanut mainita sitäkään, että pitää vielä soittaa sille paljon parjatulle exälle. Sen kommentin oletan olleen mustasukkaisuustesti, johon en mennyt.

Ei ole ehjä olo, ja vielä vähemmän kiinnostaa kirjoittaa tuota juttua huomiseksi. En ole edes avannut Wordia. Ei ihan oikeasti nyt taas nappaa, mutta pakkohan se on, ei ole vaihtoehtoja. Olen ihan hakoteillä elämäni suhteen. Psykoni on koulutukseltaan vain psykologi plus jonkin pitkän ekstrakoulutuksen käynyt, ei kuitenkaan lääkäri. Pitää siis varata jonnekin lääkäriaika, jotta voisin keskustella tuosta sairauslomani jatkosta. Vähän härskiä kyllä olla ihan jouten, mutta ei tässä nyt oikein opiskelustakaan mitään tule, kun pää on ihan sekaisin. Niistän likaiseen paitaan. (Nyt se ainakin on likainen.)

Äsken sain häneltä viestin. Ilmeisesti tässä nyt ihan joku muu kuin minä pelaa likaista ihmissuhdepeliä. Kai hän haluaa tuntea valtaa, nähdä kätöstensä repaleisen jäljen. Tai sitten kuvittelen kaiken. Ehkä pitäisi vain hyväksyä se, että minä en ole hänelle mitään, vaikka hän olisikin minulle tärkeä ja mieleinen ihminen. Ehkä pitäisi antaa anteeksi se, että kasvotusten hän puhuu kauniisti ja puhelimessa taas tylyttää. Ehkä pitäisi ymmärtää, ettei minulle ole varattu onnea.

Mistä johtuu se kuvitelma, että jos osaisi laulaa ja olisi levyttävä muusikko, saisi kenet haluaa?