Outoa, perin outoa.

En olekaan tervetullut tänne nyt joka sekunti, ja otan sen raskaasti. Tämä on niin tätä, aina samaa. Inhoan itseäni ja sitä, etten pysty hallitsemaan tunteitani. Jotta kaikki olisi vielä astetta typerämpää, myönnän ja näytän kaiken.

Pitäisi vain ottaa rauhallisesti, tutkia elämää ja maailmaa. Pitäisi oppia kohtuus.

Kohtuus vain on niin harmaata.

Hetkittäin uskon siihen, että voisin vielä joskus työllä saada jonkun homman toimimaan, mutta nyt taas kaikki näyttää ihan toiselta. En osaa kuvailla sitä itsekään.

Tulee taas sellainen ahdistava, kuristava tunne, joka niin usein on pakottanut minut repimään itseni irti kokonaan, katkomaan kaikki välit vain siksi, etten osaa jakaa mitään.