Jos vuodenvaihde meni huonosti, niin eipä hyvin alkanut uusi vuosikaan.

Uudenvuodenpäivän aamuna olin ihan turhan kitkerä Mikolle tapahtuneesta. Purin omaa pahaa oloani häneen. Kävin sitten Kaarinassa ja jotenkin sain ajateltua, että kyllä tämä taas tästä. Ehdotin Mikolle, että menisimme illalla tekemään lumilinnan, kun sää oli sellaiseen oivallinen.

Kun sitten näin Mikon, tämä totesi lumilinnaprojektista: "kai se pakko on". Siitä se sitten lähti. Mikko oli oikeasti ollut ihan innoissaan ulos menemisestä, mutta jotenkin sanat tulivat ulos noin. Minä aloin itkeä. Itkin pitkään ja tarvitsin olkapäätä. Mikko ehti jo pukea. Lopulta päädyimme analysoimaan, eikä se ollut ihan sellaista tekstiä, jota olisin halunnut kuulla. Menimme sitten kuitenkin väsäämään jokirantaan lumesta jonkin rakennelman.

Reissulta palattuamme olin voimaton. Ruokaa en ole oikein syönyt, ja kaipa tuo juominenkin on ollut vähän turhan niukkaa. Syöminen tuntuu pahalta. Jäin hetkeksi makaamaan sängylle. Mieleeni tuli jokin ajatus, jota en enää muista. Jokin mielikuva elämästä ilman Mikkoa. Aloin itkeä, loputtomasti, lohduttomasti. Olen oppinut rakastamaan Mikkoa, aidosti. Olen viimein myöntänyt itselleni olevani valmis sitoutumaan, valmis jäämään tähän. Olisin valmis tekemään vaikka miten paljon töitä, rakastamaan, antamaan tilaa, mitä tahansa, jos se pelastaisi meidät. Olen syksyn aikana löytänyt tasapainon itseni kanssa: en enää etsi parempaa, olen löytänyt sen, mitä tarvitsen. Haluan joustaa, haluan olla läsnä ja lähellä, haluan meidät - kunhan ei vain koko ajan tarvitsisi pelätä eroa.

Itku ei vain loppunut, päin vastoin. Alkoi olla vaikea hengittää, jalat tärisivät. Sanoin Mikolle, että on paha olla. Hengitin todella tiheästi, itkin vain. Jossain vaiheessa muistan sanoneeni, että haluan jotain rauhoittavaa tai lääkärin tai jotain. Mikko ei kai oikein silloin vielä käsittänyt. Jäljempänä aloin uhmata: en minä mihinkään tästä lähde. Sormet menivät kippuraan, leuka puutui ja kihelmöi, jalat tekivät samoin. En saanut kunnolla ilmaa, pyörrytti. Kun tilanne oli ollut päällä varmaan 20-30 minuuttia, tosi vaikea arvioida, Mikko soitti päivystykseen. Käskivät kuulemma tuoda näytille, oli kuulemma pyörtymisvaara. Puin vaivoin takin ja kengät. Mikko raahasi minut autoon - omat jalat eivät kantaneet.

Terveyskeskuksessa (niin, olisi kannattanut mennä suoraan TYKSiin) joku hoitaja tuli. En kuullut enkä nähnyt mitään. Tunsin suurta häpeää. Pidin silmiä koko ajan varmaan kaksi tuntia putkeen kiinni, valot eivät tuntuneet kivoilta. Suljin sormilla korvani. En halunnut olla tietoinen siitä, että olen jossain, missä on muita ihmisiä. Mikossa roikuin kuin hukkuva.

Minut vietiin istumaan jollekin sängylle, johon joku hölmö sairaanhoitaja minut sitten tönäisi makaamaan. Hoitsu oli jotenkin niin huvittava, että lopulta aloin rauhoittua. "Hengitäpäs nyt nenän kautta, noin, äsken meni niin hienosti." Voi taivas. Mikko epäili, että kun se hoitsu oli ottanut meidät vastaan, se kävi katsomassa kirjasta, mitä pitää tehdä, ja tuli sitten tönimään sängylle, jolla veivät minut jonnekin syrjään.

Lääkäriä odottelimme reilut kaksi tuntia. Lääkäri sitten lopulta tuli, totesi selväksi hyperventilaatiotapaukseksi ja antoi pari reseptiä sekä Diapamia yöksi. Kun pääsimme kotiin, olin ollut jo pitkään ihan rauhallinen. Istuin hiljaa Mikon vieressä sohvalla. Päätin olla ottamatta Diapamia, kun olo oli jo ihan hyvä. Ilmeisesti sitä olisi kuitenkin kannattanut vähän napata, koska pari tuntia hyvin nukuttuani heräsin painajaisiin enkä saanut enää nukuttua.

Eilen kävin vielä päivällä yleislääkärin pakeilla juttelemassa lääkityksestä. Sain nyt uuden lääkkeen, Efexorin, jonka pitäisi alkaa vaikuttaa jo reilun viikon kuluttua. Lisäksi sain varoiksi rauhoittavaa, jos tulee uusi kohtaus. Oli mukavaa, kun joku ottaa vakavasti.

Tämä päivä on ollut aika raskas. Aamu alkoi jotenkin ontuen. Menin kuitenkin Kaarina-lehteen, kuten aina tiistaisin. Tein työni: oikoluin lehden ja kirjoitin poliisiuutiset. Viimeisen tunnin itkin ja avauduin kahvipöydän ääressä. Haluaisin, että Mikko antaisi meille aikaa. On minullakin ollut huonot hetkeni - ainahan suhteessa niitä tulee. Niistä kuitenkin voi nousta. Aivan varmasti.

Nyt olo on voimaton. Pitäisi lähteä vesipalloharjoituksiin, kun en ehtinyt töiden takia uimaan. Pelottaa, ettei olkapää kestä. Pelottaa, että olen tiellä. Pelottaa, että ahdistan Mikkoa. Pelottaa.