Jos vuodenvaihde meni huonosti, niin eipä hyvin alkanut uusi vuosikaan.
Uudenvuodenpäivän aamuna olin ihan turhan kitkerä Mikolle
tapahtuneesta. Purin omaa pahaa oloani häneen. Kävin sitten Kaarinassa
ja jotenkin sain ajateltua, että kyllä tämä taas tästä. Ehdotin
Mikolle, että menisimme illalla tekemään lumilinnan, kun sää oli
sellaiseen oivallinen.
Kun sitten näin Mikon, tämä totesi lumilinnaprojektista: "kai se pakko
on". Siitä se sitten lähti. Mikko oli oikeasti ollut ihan innoissaan
ulos menemisestä, mutta jotenkin sanat tulivat ulos noin. Minä aloin
itkeä. Itkin pitkään ja tarvitsin olkapäätä. Mikko ehti jo pukea.
Lopulta päädyimme analysoimaan, eikä se ollut ihan sellaista tekstiä,
jota olisin halunnut kuulla. Menimme sitten kuitenkin väsäämään
jokirantaan lumesta jonkin rakennelman.
Reissulta palattuamme olin voimaton. Ruokaa en ole oikein syönyt, ja
kaipa tuo juominenkin on ollut vähän turhan niukkaa. Syöminen tuntuu
pahalta. Jäin hetkeksi makaamaan sängylle. Mieleeni tuli jokin ajatus,
jota en enää muista. Jokin mielikuva elämästä ilman Mikkoa. Aloin
itkeä, loputtomasti, lohduttomasti. Olen oppinut rakastamaan Mikkoa,
aidosti. Olen viimein myöntänyt itselleni olevani valmis sitoutumaan,
valmis jäämään tähän. Olisin valmis tekemään vaikka miten paljon töitä,
rakastamaan, antamaan tilaa, mitä tahansa, jos se pelastaisi meidät.
Olen syksyn aikana löytänyt tasapainon itseni kanssa: en enää etsi
parempaa, olen löytänyt sen, mitä tarvitsen. Haluan joustaa, haluan
olla läsnä ja lähellä, haluan meidät - kunhan ei vain koko ajan
tarvitsisi pelätä eroa.
Itku ei vain loppunut, päin vastoin. Alkoi olla vaikea hengittää, jalat
tärisivät. Sanoin Mikolle, että on paha olla. Hengitin todella
tiheästi, itkin vain. Jossain vaiheessa muistan sanoneeni, että haluan
jotain rauhoittavaa tai lääkärin tai jotain. Mikko ei kai oikein
silloin vielä käsittänyt. Jäljempänä aloin uhmata: en minä mihinkään
tästä lähde. Sormet menivät kippuraan, leuka puutui ja kihelmöi, jalat
tekivät samoin. En saanut kunnolla ilmaa, pyörrytti. Kun tilanne oli
ollut päällä varmaan 20-30 minuuttia, tosi vaikea arvioida, Mikko
soitti päivystykseen. Käskivät kuulemma tuoda näytille, oli kuulemma
pyörtymisvaara. Puin vaivoin takin ja kengät. Mikko raahasi minut
autoon - omat jalat eivät kantaneet.
Terveyskeskuksessa (niin, olisi kannattanut mennä suoraan TYKSiin) joku
hoitaja tuli. En kuullut enkä nähnyt mitään. Tunsin suurta häpeää.
Pidin silmiä koko ajan varmaan kaksi tuntia putkeen kiinni, valot eivät
tuntuneet kivoilta. Suljin sormilla korvani. En halunnut olla tietoinen
siitä, että olen jossain, missä on muita ihmisiä. Mikossa roikuin kuin
hukkuva.
Minut vietiin istumaan jollekin sängylle, johon joku hölmö
sairaanhoitaja minut sitten tönäisi makaamaan. Hoitsu oli jotenkin niin
huvittava, että lopulta aloin rauhoittua. "Hengitäpäs nyt nenän kautta,
noin, äsken meni niin hienosti." Voi taivas. Mikko epäili, että kun se
hoitsu oli ottanut meidät vastaan, se kävi katsomassa kirjasta, mitä
pitää tehdä, ja tuli sitten tönimään sängylle, jolla veivät minut
jonnekin syrjään.
Lääkäriä odottelimme reilut kaksi tuntia. Lääkäri sitten lopulta tuli,
totesi selväksi hyperventilaatiotapaukseksi ja antoi pari reseptiä sekä
Diapamia yöksi. Kun pääsimme kotiin, olin ollut jo pitkään ihan
rauhallinen. Istuin hiljaa Mikon vieressä sohvalla. Päätin olla
ottamatta Diapamia, kun olo oli jo ihan hyvä. Ilmeisesti sitä olisi
kuitenkin kannattanut vähän napata, koska pari tuntia hyvin nukuttuani
heräsin painajaisiin enkä saanut enää nukuttua.
Eilen kävin vielä päivällä yleislääkärin pakeilla juttelemassa
lääkityksestä. Sain nyt uuden lääkkeen, Efexorin, jonka pitäisi alkaa
vaikuttaa jo reilun viikon kuluttua. Lisäksi sain varoiksi
rauhoittavaa, jos tulee uusi kohtaus. Oli mukavaa, kun joku ottaa
vakavasti.
Tämä päivä on ollut aika raskas. Aamu alkoi jotenkin ontuen. Menin
kuitenkin Kaarina-lehteen, kuten aina tiistaisin. Tein työni: oikoluin
lehden ja kirjoitin poliisiuutiset. Viimeisen tunnin itkin ja avauduin
kahvipöydän ääressä. Haluaisin, että Mikko antaisi meille aikaa. On
minullakin ollut huonot hetkeni - ainahan suhteessa niitä tulee. Niistä
kuitenkin voi nousta. Aivan varmasti.
Nyt olo on voimaton. Pitäisi lähteä vesipalloharjoituksiin, kun en
ehtinyt töiden takia uimaan. Pelottaa, ettei olkapää kestä. Pelottaa,
että olen tiellä. Pelottaa, että ahdistan Mikkoa. Pelottaa.
tiistai, 3. tammikuu 2006