Paulin eilisen viestin ansiosta en pysty keskittymään mihinkään. Haluaisin vain kaiken taas olemaan hyvin. Haluaisin soittaa ja kuulla, että eilinen oli vain stressin ja kiireen aiheuttama hetken mielijohde, mutta tiedän, ettei todellakaan kannata soittaa. Nyt täytyy vain odottaa, josko joku maailman taika vielä herättäisi hänessä jotain sellaista, mitä oli vielä muutama päivä sitten.

Vielä torstaina illallakin hän soitti ja oli oma itsensä: ei halunnut kuunnella minun kuulumisiani ("on nyt vähän kiire"), mutta kertoi kuitenkin omansa. Viikonloppuna hänestä kuului yhden tekstarivastauksen verran. Sekin tosin oli aika mitäänsanomaton, lähinnä väistelevä viesti monen tunnin replyajalla, mutta kuitenkin.

Varasin ajan Yths:lle. Pitäisi käydä varmaan labrassakin. Kaipa tässä taas on joku tauti iskemässä päälle. Ärsyttää, kun syksyn treenaamiset ovat menneet ihan metsään. Kaulan rauhanen on ihan megaiso. Pitäisi käydä kangaskaupassakin, mutta ei oikein huvita. Olin sohvahommasta ihan innoissani, kun ajattelin, että saan sitten esitellä sitä Paulille.

Loputtomuus. Toivottomuus. En saa mistään otetta. Mitä jos sittenkin?

Tuntuu karulta kuunnella samaa biisiä kuin toinen kertoi kuuntelevansa ja aavistaa, etten minä ole se, jonka hän sanoissa kuulee.

En tiedä, pystynkö enää koskaan täysin luottamaan mihinkään. Mikko rikkoi jotain sellaista viattomuutta, jota tuskin saa takaisin, vaikka miten naiivi olisinkin. Ei Mikon kanssa pitänyt olla mitään epäselvää, ei pitänyt olla edes eron mahdollisuutta.