Addiktoiduin pari päivää sitten yhteen megatyperään pieneen peliin, juuri sellaiseen, johon addiktoidutaan kolmessa sekunnissa. Miika antoi kämmenmikronsa hetkeksi käteeni ja meni vieläpä esittelemään pelin, "tämä on tosi addiktoiva", ja siitä sitten seuraavat tunnit pelasinkin otsa hiessä.

Tänään on ollut tosi outo päivä. Aamulla olin hetkellisesti mielettömän onnellinen yksikseni täällä kämpällä, siis Miikallahan koko ajan olen, mutta menihän se sitten sentään ohi. Loppupäivän olin äärimmäisen ahdistunut, ja koko ajan otti päähän kaikki mahdollinen. Tunnetta ei voi oikein kutsua masennukseksi loukkaamatta masennusta, vaan kyseessä oli sellainen ärsytyksen ja puhtaan harmittamisen sekoitus.

Pysäköinninvalvonta oli just siellä, missä sen pitikin olla, mutta eipä pysäköintilupia tietenkään jaeta pysäköinninvalvonnasta. Kävin ihan pikaisesti siellä pysäköinninvalvonnan toimistossa toteamassa asian, ja kun kävelen ulos, parkkipirkko tietysti on autoni kimpussa. Sain sentään tädin hätistettyä lappuineen muualle ja jatkoin kaupungin talousosastolle tai mikä liekään sitä lupalappua vinkumaan.

Kun viimein löysin oikeaan rakennukseen oikeasta ovesta ja vieläpä oikealle tiskille, täti halusikin käteistä. Eipä minulla sellaista ollut, joten piti lähteä hakemaan. Pankkiautomaatilla karu totuus hyppäsi silmieni eteen; tänään ei olekaan tullut mitään palkkaa. Aika varsin vähäisellä saldolla muuten mennään toistaiseksi.

Otti päähän sitä tahtia, että kävelin kenkäliikkeeseen ja melkein ostin kengät. En kuitenkaan löytänyt tarpeeksi hienoja.

Kun lopulta sain sen lupalapun kaiken aikaa ystävällisestä palvelusta aidosti hämmentyneenä, kävin Pirjon basaarissa sovittamassa housuja, terapiamielessä tietenkin. Enkä siis tosiaan sovittanut niitä vain sovittamisen riemusta vaan ihan olisin ne ostanut, jos olisin housuihin mahtunut. Vaan enpä vain mahtunut. Reisistä housut olivat epämukavan tiukat, vyötärö putosi silti alas. Ei sellaisia voisi käyttää. Kokeilin vastaavia housuja, sellaisia keltamustaruudullisia, eri kangasta: ne kutittivat. Myyjät yrittivät kovasti selittää, että kyllä kangas lakkaa pesun jälkeen kutittamasta, mutta tällä kertaa en moista jaksanut uskoa.

(Tämä nyt oli vain hyvää materiaalia niille lukijatahoille, jotka jostain syystä nauttivat olostaan nimitellessään minua läskiksi ja ties miksi selkäni takana. Mahdun kyllä yhä muiden liikkeiden ihan riittävän pieniin housuihin.)

Otimme vähän yhteen Miikan kanssa, ihan noin niin kuin lämpimiksemme. Minua otti kaikki päähän, eikä hänelläkään ollut mikään paras päivä, joten pieni riitahan vain piristää. Lopulta päädyimme molemmat siihen, että minä olen taas syyllinen kaikkeen, joten riitely voitiin lopettaa.

Nyt pitäisi nykäistä huomisaamuksi yksi lehtijuttu kasaan.