Ärsyttää kaikki taas niin vahvasti, että olisi aivan satavarmasti parasta pitää suu kiinni ja kädet sidottuna selän taakse.

Sain eilen spontaanin itkukohtauksen harjoituksissa, kun tuli paljon epävarmuutta, muutosta ja epämiellyttävyyttä. Nyt siitä sitten meuhkataan, miten olenkaan käyttäytynyt taas holtittomasti.

Aina pitäisi vain pitää pää veden alla ja olla hiljaa.

Melankolia. Ei kai tätä fiilistä voi nyt muulla sanalla osuvasti kuvailla.

Mietin tänään taas kaikkea ohi mennyttä ja menetettyä, sitä, miten sama biisi voikin tuntua niin erilaiselta, kun sen kuulee jossain täysin erilaisessa hetkessä. Bon Jovin 90-luvun helmi, Always, oli joskus Jarin aikoihin iso juttu ja romantiikan multihuipennus. Tänään yksin autossa kuunneltuna se toi vain katkeransuloisen huvituksen.

Uimahallidilemmat tuntuvat aina päätyvän siihen samaan: ei saisi ikinä luottaa keneenkään.

Pitäisi löytää viikossa superkestävyys, henkinen ylivoima itsestä ja todella paljon lisää nopeutta ja herkkyyttä.

Välillä mietin, mitä järkeä olisi edes yrittää saada jonkun ihmisen kiinnostusta, kun mitä silläkin sitten tekisin? Olisiko minusta enää aloittamaan sitä rumbaa enää uudestaan? Uskaltaisinko yleensäkään enää ikinä luottaa siihen, että kaikki järjestyy tai pysyy? Ainakaan nyt ei tunnu siltä, että mikään olisi varmaa.

Lopun aikaa mietinkin sitä, eivätkö ihmiset tosiaan tajua vai eivätkö vain halua tajuta.

Paha olla.