Tulin kotiin neljän päivän leiri- ja kisareissun jälkeen. Kotona odotti vuosituhannen kriisi siitä, miten on taas nettiin kirjoiteltu asioita, joita naapurit paheksuvat. Tällä kertaa en edes ollut minä syyllinen, mutta sotatila saatiin silti aikaiseksi.

On tosi rasittavaa, kun ihmiset elävät jotenkin umpiossa sen suhteen, että maailma ja sen tarjoama viestintäkenttä on muuttunut nopeasti. Säännöt, tavat ja yleisesti hyväksyttävät käyttäytymismallit eivät ole ehtineet perässä. On vain erilaisten sisäpiirien itsensä hiljaisesti luomia, kirjaamattomia tapoja, joita sitten kukaan muu ei välttämättä ole hyväksynyt tai edes ymmärrä.

Minulle on täysin käsittämätöntä se, että nykyteineillä on lähes tulkoon kaikilla tekstiviestiliittymät kännyköissään, ja jokainen lähettää kuukaudessa sen tuhat tekstiviestiään - vähintään. Siis hei oikeasti, tuhat! Mutta pakkohan se vain on hyväksyä ja myöntää, että itse en ole ymmärtänyt tekstiviestin käyttöä ihan niin, että lähetellään yksi hymiö tai sana per viesti, jos se keskustelun vaiheeseen käy.

Sama pätee nettikirjoitteluun. Totta kai joku roti pitää niin sanotusti olla, mutta kyllähän ihmisistä on kautta historian kirjoitettu yhtä jos toistakin niin lehdissä kuin kerrottu televisiossakin. Harvemmin nettikirjoittajat edes puhuvat olennaisesti muista kuin itsestään, mutta ihmisten elämät nyt vain tuntuvat kietoutuvan aina jollain tavoin toisiinsa. Jos niiden sidoskohtien toteaminen tai kitkan myöntäminen on jonkun mielestä valtaisaa paljastelua tai juoruilua, niin ehkä pitäisi kurkistaa tummataustaiseen lasiin ja pohtia, olisiko omissa ajatusmalleissa tarkastelun saumaa.

Jotenkin villiä kirjoittaa täysin ulkopuolisena ja itseäni nyt mitenkään puolustelematta, kun ei sellaista tilannetta nyt vaihteeksi ihme kyllä kai ole. Sama teoria ja ajatusmalli pätee silti.