Taisin ehkä äsken riidellä Miikan kanssa. En tiedä. Kaikki on tosi outoa.

Miika oli eilisen, viime yön ja tämän päivänkin pitkällä työkeikalla, joten olin viime yön Kaarinassa yötä. Nyt illalla kun tulin tänne, Miika nukkui eikä vaivautunut heräämään. Olen lähdössä huomenna Ahvenanmaalle viikonlopuksi, joten jotenkin odotin ja toivoin, että tänään olisi voitu edes jonkin aikaa olla yhdessä.

Tietysti ymmärrän, että toinen on väsynyt, mutta harmittaa se silti.

Jonkin aikaa toivottomasti heräteltyäni luovutin. Lopulta Miikan herätyskello soi, hän nousi ja ilmeisesti häipyi mitään sanomatta. Nyt olen kuullut ulko-oven äänen pariinkin kertaan enkä tiedä, kumpi täällä liikkuu, Miika vai kämppis, mutta kellonajasta päätellen on syytä epäillä jälkimmäistä. Miikan pitäisi jo olla töissä.

Ihmettelen omia tunteitani. Olen turhautunut ja kyllästynyt, jotenkin turtunut siihen, etteivät ihmissuhteet koskaan tunnu keskimäärin hyvältä, ja silti en osaa elää ilmankaan.

Tuntuu voimattomalta huomata, että elämä toistaa samaa rataa, ja itse on vain matkustaja omissa päätöksissään. Ei sen niin pitäisi mennä.

Pohdiskelin Eskolle ääneen sitäkin, mitä kämppäni kanssa pitäisi tehdä. Onhan se nyt ihan järjetöntä maksaa 450 euroa kuussa siitä, että tavaroilla on joku sijoituspaikka. Myönsin, että Miikan kanssa on puhuttu siitäkin, josko kamani muuttaisivat tänne, mutta ei se ainakaan just nyt tunnu mitenkään riemastuttavalta - tosin mikä tässä nyt tuntuisi. Jotenkin kuitenkin parisuhteen looginen jatkumo on yksi yhteinen osoite, ja vasta sen jälkeen erotaan.

Koska olen niin varma siitä, että parisuhteet päätyvät aina eroon, en oikein haluaisi luopua kämpästä, koska sinne voisin aina palata. Toisaalta on myönnettävä, etten Mikonkaan jälkeen sinne jäänyt. Ja bonuksena tässä kaikessa on se, että Yo-kylän kämpässäni on ollut jo kaksi avomiestä, joten tavallaan sekin paikka on jo liikaa kurjia hetkiä nähnyt.

Mikon kanssa kaikki ongelmat alkoivat kai sinä hetkenä, kun ensimmäisen kerran soitin tarkoituksella putkeen Irinan Hiljaisuuden ja Stellan Pisteen. Tein samat biisivalinnat äsken, ihan vain kiusallani.

Kaipa sitä jonkin luukun saisi aika helpostikin, jos ero sitten tulee.

Tänne on ollut aika helppoa pesiytyä. En ole tuonut tavaroitani oikeastaan lainkaan, mitä nyt aina mukana kulkeva ylipakattu uintireppu on aina täällä, samoin järjetön kasa vaatteita sekä tietokoneeni. Eipä kai sitä paljon muuta tarvitsekaan. Tai no, onhan täällä tuota valmennuskirjallisuuttakin.

Nyt elämä on taas yksi en-tiedä. Toisaalta parisuhde ahdistaa, toisaalta tiedän, että se on korni välttämättömyys; jos nyt päättäisinkin lakata haluamasta parisuhdetta, hoitaisin tyhjyyttä vain etsimällä taas uutta parisuhdetta.

Ei Miika ole huono vaihtoehto, ei lainkaan. Olen vain juuri nyt aika hapan ja loukkaantunut siitä, että hän vain häipyi sanomatta mitään. Jos syyllisiä lähdettäisiin etsimään, voisin varmasti taas aloittaa itsestäni.

Kännykkä piippasi. Olin varma, että Miikalta tuli anteeksipyyntöviesti. Ei muuten tullut.

Psykoterapeuttini on selvästi alansa huippu: hänen mielestään minulla on negatiivisia ajatuksia.

Ai niin. Se ottaa päähän, että olen ainoa, joka ostaa tänne ruokaa.