Tein lopulta varsin suoran tunnustuksen siitä, mikä mättää, mistä homma oikeastaan kiikastaa. Tai no, toisen, sen ihan perimmäisen pointin olin kertonut jo aiemmin, mutta sekin meni jotenkin ohi.

Nytkään, totuuden hetkellä, tyyppi ei tajunnut, takertui vain yksittäiseen sanaan.

Nyt myhäilen jo melkein tyytyväisenä. Joskus on kiva erehtyä.

Mutta onko järkeä kiukutella, esittää marttyyria, hakea dramatiikkaa? Voisikohan minulle riittää se, että toinen kuvittelee kaiken olevan hyvin, ja minä tiedän, mitä itse olen päättänyt? Miksi pitää vielä varmuuden vuoksi pahoittaa toisenkin mieli?

Kai se jotenkin pohjaa suoruuteeni. En perusta esittämisestä, hyvänpäiväntutuista, valheille rakentuvista hyvistä omistatunnoista. Pelaan omilla säännöilläni, ja muutkin saavat pelata niillä - minun säännöilläni.