Kuinkakohan monta kertaa sitä pitää luulla laittaneensa sen viimeisen pisteen? Kuinka monta kertaa pitää alkaa uudestaan unohtaa?

Tänään aamu alkoi sillä, että puhelin soi. Vieras numero. Vastaan kokonimellä. "No minä tässä, älä lyö kiinni."

Sen jälkeen sain lähes tunnin kuunnella urputusta siitä, miten masennus on omaa syytäni ja hän on nyt onnellinen. En tietenkään saisi kirjoittaa näin negatiivisesti. Hän jopa huusi asioitaan. "No kun et sinä tajua muuten, pitää puhua kuin pikkulapselle."

Lopulta paras oli tosiaan tuo, miten masennukseni on oma vikani. Mietin vain, että jos olisin oikeasti itsetuhoisessa tilassa, tuollaiset syytökset voisivat olla se viimeinen niitti.

Pahoittelen. Ei onnistu. Ei vielä.

Saija ja Esko joutuivat aamutuimaan kuuntelemaan itkuani ja hätääni siitä, miten joku kehtaa haukkua minua sairaudestani. Ihan kuin en jo tarpeeksi kieriskelisi itsesyytöksissä. Onneksi olen nyt vahva, onneksi tiedän, mitä teen. Onneksi en jaksa enää.

Ja totta helvetissä tämä nettikseni on minun oma, subjektiivinen ja vinksahtanut näkemykseni asioista! Wikipedia on sitä varten, että edes yritetään kirjoittaa faktaa.

Menin ulos itkemään vasten Romeon turkkia. Ilkeä koira hyökkäsi saman tien nenäliinani kimppuun ja söi sen. Romeo on ihan häiriintynyt sekin. Sen ykköslemppariruokaa ovat räkäiset nenäliinat.

Kun tulin sisälle, huomasin Saijan paneutuneen kännykkänsä näpräilyyn. Kun kysyin, mitä tämä tekee, hän kertoi kirjoittaneensa Paulille viestin. Melkoista. Kiva saada tukea. Omituista sen sijaan on se, että vasta pikkusisaren kehotuksesta Pauli todella lupasi jättää minut rauhaan. Omaa pyyntöäni hän ei niin paljon viitsinyt kunnioittaa.

"Olet sietämätön tyyppi, ja mielipiteesi ovat vääriä. Älä soita tänne enää koskaan."