En tiedä, mitä tehdä. Tai tiedän, että pitäisi kai alkaa kantaa tavaroita ulos, mutta en vain millään halua. Kuvittelen kai, että jos vain jään ja jään, saisin edes jonkin hyvän hetken.

Miika lähti Uuteenkaupunkiin ainakin pariksi päiväksi. Puhuimme taas, eikä siinä paljon lohdullista sanomaa ollut. Hän ei usko enää meihin, ei jaksa enää, en vain riitä.

Kun hän ei selvästi sanonut, että minun pitäisi muuttaa pois sinä aikana, kun hän on poissa, vihjasin, että sitten varmaan olen täällä vielä, kun hän tulee.

"Niin, tässähän minulla on viikonloppu hyvin aikaa miettiä, miksi ihmeessä en käske sinun lähteä."

Miika on aina ollut ystävä, tosi läheinen ihminen, jonka viimeiseksi olisin voinut kuvitella muuttuvan kylmäksi ja julmaksi. Huomaan, että minulla on sellainen vaikutus ihmisiin. Kun en muuten lähde, kaikki muuttuvat hirviöiksi ja repivät itsensä väkisin irti. Lopputulos on aina sama: minä jään yksin.

Nyt ahdistaa jo sekin, että jotenkin jo sopeuduin asumaan täällä. Tiesin, että tänne tulen iltaisin. Aloin jo melkein saada päiviä hyötykäyttöön pelkän rötväilyn sijaan: ainakin selkeästi oli aikaa ja tilaa avata kone ja tehdä jotain näennäistärkeitä hommia. Nyt sen sijaan istun edelleen tässä sängyllä, vaatteeni ovat levällään lattialla, ja mietin, onko tähän aikaan enää järkeä alkaa pakata ja häipyä. Ei varmaankaan.

Ei Kaarinakaan juuri nyt tunnu oikein kodilta, tai siis ajatus sinne menemisestä. Miten sielläkin taas osaa olla, minne tavaransa laittaa? Siellä vasta väliaikaista kaikki onkin! Kämppä kuulostaa tietyllä tavalla vieläkin pahemmalta vaihtoehdolta. Jotenkin siihen kulminoituvat kaikki nämä epäonnistumisten vuodet.

Torstaina oli kipeä olo valmentamassa, ja kun pääsin Kaarinaan illalla Idols-iltamiimme, kuume nousi varsin vauhdikkaasti 38 asteeseen. Vähän sen jälkeen aloin oksentaa. Siinä se sitten kuluikin yö rattoisasti. Sain nukuttua ehkä kaksi tuntia.

Perjantaina aamulla kuume oli edelleen samoissa lukemissa, enkä uskaltanut syödä kuin vähän mehukeittoa. En saanut ketään tuuraamaan itseäni hallille, joten raahauduin neljäksi vetämään erkkaritreenejä. Maailma pyöri, hyvä kun pystyssä pysyin. Ei oikein tullut mitään siitäkään hommasta. Kuudelta alkoivat oman ryhmäni treenit, ja oloni parani pikku hiljaa. Aluksi oli vielä aika heikkoa happea, mutta vaikka aluksi ajattelin lähteä vähän kesken ja jättää uimarit kelaamaan lopun omatoimisesti, pystyin ihan hyvin olemaan hallilla.

Tulin tänne Miikalle, juttelimme niin kuin tänäänkin. En taaskan vain tajua, en sitten millään. Mikä siinä on, että ensin tykkää toisesta ja sitten vain yhtäkkiä ei enää tykkääkään? En pysty uskomaan, että se kaikki olisi ollut teeskentelyä.