Tänne tuli pari jotain tyyppiä. Minun kuuluu nyt olla mahdollisimman huomaamattomana, poissa tieltä, hiljaa ja kaunis. Jälkimmäinen ei liene välttämätöntä, koska minua ei kuitenkaan esitellä tyypeille.

Olen antanut taas nöyryyttää itseäni. En tiedä, vihaanko itseäni vai miksi annan tulla kohdelluksi näin. Vaikka tekisin mitä, en koe saavani vastakaikua enkä edes arvostusta.

Tulin tänne perjantai-iltana, vaikka tokikaan en taaskaan ihan alkuun ollut tervetullut. Pois piti lähteä tänään tiistaiaamuna, mutta jotenkin vain päätin toisin. Täällä on muuttohässäkkä käynnissä, ja olen ilmeisesti ollut kohtalaisesti avuksi. Siksi minun toivottiin jäävän. Eilen illalla Pauli sanoi, että on harmissaan siitä, etten ole täällä enää tänään apuna.  Ei se ollut missään rivien välissä, että hän nimenomaan haluaa apuani, ei minua, mutta pienessä mielessäni tietysti yhdistelin asiat ihan toisin ja kuulin, mitä halusin.

Sanoin, että jos todella tarve vaatii, voin kyllä jäädä vielä huomiseksikin, jos hän pyytää. En kyllä enää jää näin yllättäen. Eilen en kertonut, että olisin täällä vielä tänään. En kai ollut siitä ihan varma itsekään, eikä ollut niin hyvää hetkeä, että olisi tuntunut oikealta puhua asiasta. Mutta niin, äsken sanoin hänelle, että autan kyllä, jos tarvetta on, hänellä kun on vähän vähänlaisesti muuttoapureita.

Hetki sitten soi puhelin. Hän sopi exänsä kanssa muuttohommista, oikein pyysi tätä avukseen. Klingkling.

Tänään on oikeastaan tapahtunut tosi paljon pahalta tuntua asioita, sellaisia, joissa voi tuntea tulleensa nöyryytetyksi. En oikein tiedä, miksi teen tämän itselleni. Enkö vain uskalla päästää irti, vai uskonko sokeasti siihen, että tästä vielä voi tulla jotain? Hetkittäin nimittäin tuntuu kuitenkin siltä, että tässä on toivoa. Näen tuossa ihmisessä kuitenkin kaiken tohinan ja kovuuden alla herkkyyttä ja tiettyä haavoittuvuutta. Nytkin tämä muuttoaikataulu on sellainen, että tästä ihan satavarmasti kehkeytyy hänelle katastrofi, eivätkä ihmisten ohjeet ja avuntarjoukset auta. En vain millään osta ajatusta siitä, että isohkon huoneen huonekaluineen ja tavaroineen pystyisi roudaamaan autoon alle tunnissa, korkeinkaan kahden ihmisen voimin. Tämä ei edes ole mikään ensimmäinen kerros!

Tosi ontto tilanne kyllä nyt päällä. En voi puhua kellekään mitään, mutta tuntuu kyllä hivenen nuijalta pakkailla toisen ihmisen tavaroita.

Olen ollut vähän turha itkuisella tuulella. Pienetkin närkästyneellä äänensävyllä heitetyt kommentit rikkovat kuoren, ja sitten taas itkettää. Sanoinkin Paulille, että olen herkässä mielentilassa kenties siksi, että olen saanut nyt koko ajan hyvin ristiriitaisia viestejä, joita olen yrittänyt tulkita järjen, tunteen, toiveen ja realismin utuisten tasojen läpi. Tavallaan tosi monet hänen sanomisensa antanut tunteen, että paikkani on nyt tässä, hänen vierellään, eikä minun pitäisi koko ajan pelätä. Toisaalta aivan hirveän moni asia puhuu ihan päinvastaista. Enkä lopulta voi olla edes varma siitä, mitä todella itse näen ja kuulen ja minkä olen vain halunnut kuulla.

Nyt voisin kai mennä vaikka suihkuun pakoon tämän tilanteen absurdiutta samalla lisäten sitä vielä hivenen.