Kyllä on Jarkko Martikainen tökännyt kynällään totuutta, kun kirjoitti Homo Sapiensin sanat. Homehdun mökillä, mikä tietysti on ihan oma mokani – kaupungissa olisi ihan yhtä vähän mitään tekemistä – mutta en vaan voi sietää sitä, kun ihmisiä tulee vierailulle. Anneli muuttuu Pokka pitää -Hyacintiksi, lirputtaa ja näyttelee pääosaa unelmaperheen hengettärenä hymy kuin kirurginveitsellä naamalle pingotettuna. Jos vaikka tuon shown vielä voisi kestää (on edes herkkuja jatkuvasti tarjolla), niin sitä en enää kestä, kun nuo kaikki vanhat alkavat oikeasti puhua kaikista vaivoistaan. Nyt on jo käyty yövirtsaamiset ja rakkotulehdukset - ihan tuosta noin vain letkeästi säästä puhumisen lomassa. Kai se on joku vanhuuden määritelmä, että pitää alkaa puhua vaivoista. En edes halua ymmärtää. Tai kestää.

Odotan kohtalaisella kauhulla alkavaa kautta. Ensinnäkin seuran valmentajavalinnoissa kytee henkilökohtainen helvetti. Olen tänään taas hajonnut tekstiviestikaupalla mokoman takia. Uusi puheenjohtaja halusi minulta jonkun ulkopuolisen tekemän selvityksen siitä, paljonko minulla saa teettää hommia, etten sekoa lopullisesti. En todellakaan ole toimittamassa mitään sellaista selontekoa. Kaikenlainen vastuunpakoilu, tässä tapauksessa jopa organisaation sellainen, on jotenkin huvittavaa. Moraalista vastuuta ei voi paperi kourassa juosta karkuun.

Olen tehnyt itseni kanssa sellaisen aikataulun, että otan syksyn haasteena, yritän oikeasti tulla vähän toimeen, suostua yhteisleiriin (en ole vieläkään ihan varma) ja muuta skeidaa, mutta joku raja siihen itsensä kiduttamiseen pitää vetää. Jos jouluna vielä on yhtä hyväksikäytetty olo kuin nyt, mokoma toiminta saa loppua siihen.

Kun vieraat saapuivat, oli tietysti ruokailu. Pöytä täyttyi joutavasta lätinästä, jota oli kohtalaisen rasittavaa edes kuunnella. Sitten Esko heitti ilmoille jonkin kommentin siitä, miten olen uintivalmentaja, ja Anneli komppasi, että ”koulutettu”. Teki mieli lyödä. Anneli ei taatusti osaa nimetä yhtäkään saavutustani tai saavuttamattomuuttani uintivalmentajana mutta retostelee puolitutuille sillä, miten muodollisesti pätevä olen.

Äsken yritin päästä karkuun naisväen reseptinvaihtokokousta vetämällä ovet kiinni ja laittamalla musiikin soimaan. Meni kolme tahtia, kun rouvat astelevat polleasti ovesta sisään ja siirtyvät juoruamaan samaan huoneeseen, jossa juuri olin saanut mukavan asennon. Nyt vaihdoin huonetta, eikä mokkula tietenkään voi toimia niin paljon, että saisin netistä jotain biisejä peittämään kälätystä.

Olen miettinyt, miten erilaisia Saijan kanssa olemme. Koko ajan menemme aina vaan kauemmaksi, ja Saija alkaa muistuttaa päivä päivältä enemmän Annelia. Mietin myös, olenko kovinkaan samanlainen kuin Esko. En ainakaan hyvissä ominaisuuksissa. En ole pitkämielinen, rauhallinen, sovitteleva tai nöyrä. Mutta taidan olla samalla tavalla erakko. Olen entistäkin varmempi, että joudun elämään loppuelämäni yksin, koska olen vaan luonteeltani niin vinoutunut, ettei kukaan tällaista huoli, ja jos joku vaikka huoliikin, niin minun kolme avainkriteeriäni eivät kuitenkaan täyttyisi. Pitäisi ehkä alkaa vaan sopeutua ajatukseen, että 40 vuoden päästä nökötän yksinäni pelaamassa pasianssia. Eipä kyllä elämä paljon olisi muuttunut.