Alkoi ihan yhtäkkiä ahdistaa mielettömästi, enkä oikein hahmota syytä. Siksi kai hainkin koneen.

Telkkarista tulee joku Bon Jovin keikka, ja toivon, ettei se lopu ihan heti. Ympärillä on omituinen tyhjyys, vaikka jokainen kolahduskin ärsyttää. Anneli tietysti alkoi heti tiskata, kun tajusi, ettei tämä konsertti näy omassa huoneessani.

Itkettäisi, mutta ei nyt oikein jaksaisi kai itkeäkään. Ehkä pitäisi vain mennä nukkumaan.

Olen yrittänyt tapella itseäni vastaan, pakottaa itseni kadottamaan mielipuolisuuteni, olemaan tasapainoinen, iloinen, energinen ja tulevaisuuteen katsova.

Tuntuu vähän samalta kuin autolla lähteminen peilijäältä kesärenkailla ylämäkeen.

Bon Jovissa on jotain käsittämättömän melankolista, jopa nostalgista. Tämä oli niin sitä 90-lukua, jolloin menin ensimmäisiä kertoja mäsäksi. Samalla on jotenkin lohdullista nähdä vanhentuneen artistin vetävän samoja loistobiisejä, varmaankin aivan kypsänä jokaiseen riviin. Jos tuollaiset maailmanluokan tähdet saavat revitellä jossain viime vuosituhannen puolella, saan kai minäkin vähän jumittaa menneessä.

Ja toisaalta. Olen parin päivän aikana käynyt parikin ihan hyvää keskustelua. Toisen jälkimainingeissa auton räminässä yksin ajatellessani hahmotin jotenkin vuosien muutoksen: ennen ajattelin, että ihmiset kyllä pitäisivät minusta, jos vain näkisivät ulkokuoreni, siis nimenomaan ulkonäköni, taakse. Uskoin, että luonteeni ja persoonani ovat oikeinkin rakastettavia, naama vain on vääränlainen. Nytkin toki olen äärimmäisen epävarma hassuista hiuksista ja sellaisista, jos lähistöllä on tuntemattomia, mutta vielä suurempi epävarmuus liittyy persoonaani. Sanoisinpa jopa, että tällainen kehitys on jo hivenen nurinkurista, ainakaan siihen perhanan normaaliin nähden.

Olen jotenkin tuominnut itseni tähän sekopään rooliin. Pitäisi varmasti yrittää vapautua siitä, mutta se tuntuu niin turvalliselta. (Ja nyt tuntuu hemmetin kivalta kirjoittaa näin, kun tätä kirjoittaessani tiedän jo, että heti, kun nettiin pääsen, poistan sen kirotun ruksin kommentoinninsallintaboksista. Vapaus, mikä ihana tunne.)

Kaipaan ihan mielettömästi sitä, kun joku vielä sanoi, että olen kiva. Ja sitten seuraavassa lauseessa olisi kiva tietää, mikä minussa on kivaa; en muista sitä enää itsekään, kun olen jotenkin niin pihalla. En enää tiedä, mikä on aitoa minua, mikä vahingossa jostain ilmaantunutta täytepersoonallisuutta ja mikä siinä aidossa on kivaa – jos mikään. Nykyään yritän vain peittää kaiken sen, mitä toisaalta itsessäni arvostan. Yritän olla olematta liian suora – ja sitten myönnän päin naamaa, että yritän jotain tuollaista. Yritän olla kova, vaikka arvostan herkkyyttä. Yritän kai eliminoida kaikki vahvuutenikin, koska rämmin niin syvällä itseinhossa ja muuttumispaineessa, etten enää uskalla säilyttää mitään. En enää tiedä, mitä uskaltaisin olla. Jos olen "oma itseni", olen liian hullu.

Kotona on kauhean ahdistavaa. Saija lähti yhtäkkiä jonnekin bilettämään eikä edes pyytänyt minua mukaan. Tuntui tosi kurjalta jäädä tänne, vaikka en haluaisikaan nähdä oman siskoni rappiota. Anneli vahtii kaikkea, ihan kaikkea, ja juuri ennen kuin tämän koneen syliini sain, olisin oikeasti halunnut vain repiä hiuksia ja painaa mute-näppäintä koko asunnolle.

Minulla on kaksi moodia, tai ainakin kutsun niitä moodeiksi – tai tiloiksi voisi sanoa yhtä hyvin. Kun selitin tuota, psyko repi jostain teoriasta jotkin muut termit, mutta pidän edelleen kiinni moodeista. On uimahallimoodi ja "toinen moodi", se uimahallin ulkopuolella vallan ottava aikaansaamattoman, epätoivoisen itsesäälitapauksen moodi. Uimahallilla olen energinen, motivoitunut, tehokas, osaava ja vaikka mitä suorittamiseen liittyvää kehuskelua. En vain tajua, mikä on se juttu, joka nuo kaksi tilaa erottaa. Uimahallin ovikaan se ei ole: hallin ulkopuolellakin olen hyvinvoiva, kunhan tilanne jotenkin kytkeytyy uintiin.

Onko uinti vain objekti, joka saa minut keskittymään itseni ulkopuolelle, johonkin riittävän konkreettiseen vaikkakin myös teoreettiseen?

Menin muuten pari päivää sitten hallilla uintiin liittymättömistä asioista keskustellessani ihan lukkoon, kun tajusin, että en ole turvallisen, toimivan uintimoodin alueella. Aloin selittää ihan sekavia, hermostuin ja kadotin kaiken luonnollisuuteni. Yritin kauheasti olla jonkinlainen tietämättä edes, millainen olisi pitänyt olla.