Ja nyt yhtäkkiä olen taas ihan yksin ja rikki. Istun Kaarinassa huoneeni sängyllä enkä tiedä, mitä elämälläni tekisin. On ollut ihan järkyttävä ikävä Paulia. Pelottaa, pitkästä aikaa. Ahdistaa arvata, ettei Pauli tunne samoin. Pelottaa tiedostaa, että ikävä on tunteena aika ratkaiseva ja paljonpuhuva. Nyt kun Paulilla ei ole enää asuntoa, johon voisin änkeä, olen ihan voimaton. Ajatuksissani palaan niihin muutamiin, hetkittäin lukuisiin ikuisuuksilta ja toisaalta sekunneilta tuntuviin hyviin hetkiin.

Soitin äsken Paulille. Tämä oli kovin kiireinen, mumisi vain jotain ja puuhaili koneellaan, ei keskittynyt ollenkaan. Tunsin itseni ihan idiootiksi. Yritin puhua pitkään, kunnes lopulta sanoin jotain mustasukkaista. Tuut-tuut. En tiedä, loppuiko häneltä akku erittäin otollisella hetkellä vai löikö hän tosiaan luurin korvaani.

En vain jotenkin kestänyt. Puhelun alussa kävi ilmi, että hän oli kahden päivän sisällä nähnyt exäänsä kahdesti, ja minä vain hermostuin, ihan syyttä ja oikeudetta. En sanonut aluksi mitään mutta puhelun koko ajan mennessä enemmän raiteiltaan kaikki vain patoutui ja lopulta huokaisin: "Ja mitä siellä senkin luona koko ajan ravaat?" Siitä alkoi tuut-tuut.

Äsken tekstasin perään ja pyysin soittamaan. Ei vastausta.

Toivottavasti kaikki on turhaa hysteriaa. Kun erosimme Järvenpään rautatieasemalla, kaikki oli vielä hyvin, oikeastaan paremmin kuin aikoihin. En halua uskoa, että se olisi kadonnut, vaikka ihan hyvin tiedän, että hänen tapauksessaan se katoaa aina, kun minäkin katoan.

Kuuntelen Stellaa ja tunnen itseni taas idiootiksi. Edelleen.

Kotona on ollut ihan kamalaa. Annelin kanssa on ihan mahdotonta, ja kyllä jo ihan periaatteestakin tekee mieli olla täällä Kaarinassa, koska Anneli niin ilmeisesti savustaa minua ulos. Tänään viimeksi sain kuulla, miten tämä ei ole minun kotini. Esko tietysti on asiasta ihan toista mieltä. En vain jaksa, mitään ja missään. Pitäisi varmaan hakea lisää sairaslomaa. Vähän vain epäilyttää, josko sitten totun kokonaan joutilaisuuteen enkä enää ikinä osaa tehdä mitään. Nytkin tuntuu jo niin mielettömän vaikealta kuvitella menevänsä jonnekin luennoille. En edes tiedä, johtuuko mahdottomuuden tunne vain siitä, että oikeasta opiskelusta on kulunut jo tosi kauan vai siitä, että nuppini on oikeasti rikki.

Ei tekisi mieli avata Mikon aiheuttamia haavoja, vaikka en tiedä edes, ovatko ne vielä kuivuneet. Toisaalta tiedän, että jos nekin jäävät käsittelemättä, ongelmanivyyhtini vuosien taakse vietäväksi on aina vain paksumpi.

Haluaisin taas olla jotenkin korvaamaton. Haluaisin kertoa Paulille kaiken, puhua siitä, mikä tuntuu pahalta ja mikä pelottaa, mutta en voi sitä tehdä. Haluaisin ihmisen, joka lupaisi jäädä, vaikka kertoisin mitä tahansa. Ihan kuin en itse joutuisi kärsimään heittelehtivistä fiiliksistä, järjettömistä haluamisista, innostumisen ja lamaantumisen aallokosta ja pohjalla aina kytevästä masennuksesta tarpeeksi! Miksi vielä pitää sietää sitä, että ihmiset lähtevät viereltä, jos heille paljastaa itsensä?

Pitäisiköhän Pauli minusta enemmän, jos olisin musikaalinen? Ja miksi olen antanut itseni veltostua, vaikka urheilullisuus on ollut suurin valttini? Kaivanko aina omaa kuoppaani?

Piip-piip. "Nyt ei nappaa, annan olla."

*huokaus*