Elämä on nyt ollut aivan päätöntä. En edes tiedä, mitä uskallan kertoa, kun en tiedä, miten asiat edes ovat. Olen ehkä vähän hukassa. Tai sitten olen löytänyt jotain. Todennäköisimmin kuitenkin olen taas kadottanut itseni.

Nolottaa myöntää itselleni - ja vähän tekisi mieli jättää kertomattakin - miten olen taas sotkeutumassa ihmiseen.

Tai jopa ihmisiin.

Ei kai ihmissuhteita pitäisi joutua pelkäämään näin paljon, mutta kun yksikin kontakti, lyhytkin tutustuminen, on maailmankokoinen asia.

En selvästikään uskalla kirjoittaa tätä auki. Erikoinen tunne. Pelkäänkö tunteitani vai totuutta? Vai pelkäänkö huomaavani, että en ole oppinut virheistäni mitään?

Olin äsken Onnelassa, taas vaihteeksi. Olin siellä eilenkin. Äsken tapasin taas Rakastele mua -miehen eli sen tyypin, jolla on edellä mainittu lause julistuksena paidassaan. Tyyppi oli välttelevä, oli kuulemma käväissyt pikaisesti sivuillani. Ihmekös, jos hän tunsi syytä juosta karkuun. En tajua, mikä siinä tyypissä edes oli sellaista mystistä, mutta tänään kun hänet toistamiseen näin, oli vain pakko mennä ahdistelemaan.

Oli kiva tanssia. Eilenkin tanssin paljon, huomattavasti enemmän itse asiassa kuin tänään. Eilen baarissa oli myös yksi vesipalloilija, joka kertoi tienneensä Mikon pettämisestä. Siinä tuli keskustelun lomassa revittyä haavoja auki enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Haluan vain vihata Mikkoa, tuntea kaikkea negatiivista. En kestä kuulla, että Mikko välittää vieläkin. En halua muistaa, että itse ajoin Mikon täydellisen mahdottomuuden eteen. En kestä myöntää, että olen edelleen loputon.

Tanssin eilen paljon Miikan kanssa. Jatkoimme tanssimista vielä täällä Miikan luona, mikä oli tosi jees. Mikko ei koskaan tanssittanut minua. Tänään tanssin melko paljon yksikseni baarissa, sikäli kun musiikki oli kelvollista. Suomi-puolella on vähän se vika, että siellä soitetaan jotain iskelmäskeidaa yli puolet ajasta. Joku tuli kysymään, myisinkö sateenkaarivyöni. En myynyt. Vähän ennen viimeisiä hitaita näin sen kerran aiemmin kohdalle osuneen Rakastele mua -tyypin, ja menin perässä vähän vaivaamaan tyyppiä. Eipä lämmennyt. Hähä. Naurattaa tämä oma elämä. Miten sitä voikin elää niin tyhmästi ja vieläpä ihan omien silmiensä alla.

Tiedän ihan hyvin, ettei tällainen yövalvominen ja miniunillä sätkiminen ole mikään lopullinen ratkaisu yhtään mihinkään.

Sen sijaan en tiedä, mitä edes yritän itselleni sanoa. Haluaisinko itseni nyt tästä irti, kokonaan taas ulos kaikesta sosiaalisuudesta, vai haluaisinko yrittää jotain kompromissikaveruutta? Vai jotain enemmän? Jotenkin tuntuu mahdottomalta kuvitella, että voisin jaksaa repiä enää mitään kasaan, kun tiedän ihan hyvin, että kaikki särkyy kuitenkin. Tiedän jo olevani mahdoton. Pitäisi kai vain oppia elämään itseni kanssa, ihan yksikseni. Miten voin pyytää ketään muuta jaksamaan minua, jos en pysty siihen itsekään?

Miksi olen niin pinnallinen? Enkö voisi vain käsittää, että kymmenen vuoden päästä olen jo niin vanha, että ainakin itse olen jo järkyttävän kulahtanut ja vanha? Miten kukaan muukaan säästyisi ajan poimuilta? Jos tässä olisi nyt tarkoitus repäistä vierelle joku tyyppi, jonka pitäisi pysyä kuvioissa siihen kuuluisaan hamaan tappiin asti, niin kyllä rumuus sen kuin vain lisääntyy moisessa suhteessa. Hitonko väliä sillä kahdenkymmenen vuoden päästä on, millaiset lihakset tyypillä oli parikymppisenä? Yhtä hyvin kai tämän päivän komistukset voivat olla parinkymmenen vuoden päästä kuvottavia, harmaantuneita tai kaljuuntuneita harvahampaita, joilla on lihasten paikalla vain ihraa ja ryppyistä ihoa.

En järin mielelläni myöntäisi itselleni, että olen näin riippuvainen muiden mielipiteistä, mutta pakko kai tässä on peilikuvaansa sietää. En usko, että autiolla saarella olisin kovinkaan valikoiva seuralaisen ulkonäön suhteen, mutta jotenkin vuorovaikutteisessa maailmassa oma minäkuva heijastuu partnerista, sosiaalinen status määräytyy osittain sen mukaan, kenen kanssa elämäänsä kuluttaa.

Sir Elwoodin hiljaisten värien Älä mee on soinut nyt aika monta kertaa.