Koko toukokuu on ollut jollain tavalla järjettömän hektinen, rasittava ja antoisa. Kolmas päivä lähdin valmennettavieni kanssa Espanjaan leirille. Muutamaa loppuviikon sateista päivää lukuun ottamatta kelit olivat ihan kivat, ja treenit sujuivat hyvin. On aika kiva herätä aamulla ja sanoa itselleen, että hei, tässä on taas päivä omaa unelmaa edessä. Muistan joskus haaveilleeni siitä, että saisin valmentaa hyvien uimareiden ryhmää ulkomaan leirillä, jossa koulu ja muut arkiset asiat eivät häiritse harjoittelua.

Miksi homma silti tuntuu hetkittäin niin paljon työltä? Kaikki epävarmuus halliremontista, jatkokuvioista ja omasta asemasta valmennusjärjestelmässä aiheuttaa karvasta sivumakua.

Tulimme leiriltä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, ja maanantai meni nukkuessa. Käväisin kyllä hallilla olemassa sosiaalinen. Tiistaiaamuna olikin sitten taas lähtö Vierumäelle pätevöittämään itseäni. Jonnekin perjantaiaamuun asti meni ihan kohtalaisesti, mutta sitten alkoivat kaikenlaiset epämiellyttävät masennusoireet ottaa hommasta vallan. Stressasin aivan järjettömästi sähköisestä tentistä, johon jotkut olivat tehneet ihan lyhyitäkin vastauksia. Minun tuotokseni oli lopulta laajuudeltaan 28 sivua. Iski kauhea paniikkia siitä, että jos en nyt tätäkään opinnäytettä saa tehtyä, olen ikuinen luuseri, roikkuvien opinnäytetöiden jumala ja lopullisesti tuomittu epäonnistumaan opinnoissani.

Saisinpa gradua tehtyä 28 sivua vajaassa viikossa.

Perjantai-ilta oli jo ihan sekava, itkeskelin vain yksikseni ja nysväsin koevastausta, vaikka kaikki muut kurssilaiset lähtivät tuntien jälkeen vapaalle. Itse asiassa koko koulutusviikko oli sitä, että istuin illat huoneessani tekemässä tehtäviä, kun muut olivat sosiaalisia. Opin kyllä tosi paljon kaikkea mielenkiintoista erilaisten harjoitteiden fysiologisista vaikutuksista. Nyt on aika tietäväinen olo, joskin kaikenlainen asioiden tärkeysjärjestykseen laittaminen ehkä vaatii vielä sulattelua.

Lauantaina lähdin sitten pois, koska illalla oli nuorisolla kilpailut Raisiossa. Häkellyttävän hyvin uivat kyllä, varsinkin siihen nähden, että raskaasta leiristä oli kulunut aikaa alle viikko.

Kotona kaipaan koko ajan Romeota. Tämä on ihan sairasta. En vain millään pääse yli siitä, ettei Romeo tule vastaan. Esko nihkeilee, kun yritän puhua koirasta, ja Annelin kanssa en uskalla edes yrittää mitään keskustelua. Olen nyt nukkunut suurin piirtein puolitoista vuorokautta putkeen, mitä nyt sunnuntaina kävin hallilla vetämässä yhdet kaoottiset harjoitukset. Ehkä tämä väsymys jossain vaiheessa hellittää.