Aina sama kaava. Jotenkin en osaa luopua typeristä käyttäytymismalleistani, jotka tekevät minusta idiootin, jos en sitä jo valmiiksi ole. Aina, jos aukeaa pienikin sauma johonkin ihmiskontaktiin, heittäydyn täysin hyväksikäytettäväksi ääliöksi, oikein tyrkytän itseäni, vitsailen säälittävyydestäni ja samalla rakennan sen, vaikka sitä ei aluksi olisikaan. En voi ikinä edes syyttää muita ihmisiä, vaan olen aina oman farssini käsikirjoittaja.

Ja mikä parasta - pääsen reaaliajassa seuraamaan omaa sosiaalista itsemurhaani, yhä uudestaan, ja aina eturivin paikoilta.

Päivän kuvaava keskustelu:
Minä: Kuule, kyllä sinä olet yksi minun parhaista kavereistani.
Sinä: ("no sinä et kyllä minun" -äänellä) Ja se on tosi surullista.

Keskimäärin muutenkin homma menee aina niin, että mitä enemmän kerron itseäni, sitä vähemmän minusta pidetään. Eli lähtökohtaisesti voisin olla ihan kiva, kunnes minuun tutustuu, mutta sekin sauma menee sitten taas ulkonäkökorteilla mönkään. Tällä naamalla kun ei paljon ensivaikutelmapisteitä heru.

En oikein viitsisi edes yrittää tutustua keneenkään, kun tiedän, että siitä seuraa aina enemmän tai vähemmän lyhyellä aikavälillä totaalinen välirikko, jonka itse aiheutan.

Bonuspisteitä irtoaa siitä, että lukitsin kännykkäni Uittamon uimahalliin, ihan omatoimisesti. Eli sinne jäi.

Vitsit muuten että on aikaa siitä, kun olen kuunnellut Dingon Perjantaita. Tänään se tuli radiosta, ja nyt pitää vähän fiilistellä.