Ihan pöllämystynyt olo. Keitin äsken himokkaana pannullisen kahvia ja tajusin valmiin kahvin äärellä, ettei ole maitoa. Nämä ovat niitä tilanteita, jotka vetävät hiljaisiksi.

Tai sitten sellainen tilanne oli lauantaiyönä siellä Lahden takana periferialla. Ehkä tunti, pari sen jälkeen, kun naputtelin nettiin (ja koneesta loppui akku), sain Miikalta tylyn tekstarin. Tässä sitä taas ollaan. En vain ole kiinnostava.

Hajosin täysin. Turkulaiset valmentajat olivat juuri ehtineet lähteä nukkumaan, joten en voinut alkaa itkeä heillekään. Jämähdin sinne hotellibaarin aulaan. Yritin soittaa Miikalle, mutta hän ei vastannut. Laitoin Eskolle viestin ja pyysin soittamaan. Ei reaktiota. Eikä Saijankaan suunnalta. Itkin vain. Pari ventovierasta valmentajaa siinä hengaili hämillään ympärilläni, toinen otti oikein rakastettavasti tehtäväkseen kertoa, miten paljon kurjempaa kaikilla hänen tutuillaan on elämässään ollut, ja bonuksena sain tukun elämänohjeita. Pahinta oli se, että huomasin hengityksen menevän sekaisin - ihan niin kuin vuosi sitten. Hengittelin mahdollisimman kiltisti hihaani. Aulassa oli joku tyyppi, joka humalansa läpi kertoi kavereillaan olevansa lääkäri. Mietin, olisiko hänellä taskussaan rauhoittavia mutta tajusin, että eivät kai lääkäritkään kanna taskuapteekki bilereissuillaan. Olisin oikeasti halunnut ottaa jonkin napin, joka tasaisi hengityksen ja pakottaisi menemään nukkumaan.

Olin tosi hädissäni, suurimmaksi osaksi kai siitä, että olin saamassa tai saanut paniikkikohtauksen vieraalla, julkisella paikalla ilman mitään järkevää tapaa selvitä tilanteesta.

Yksi tilannetajuisempi valmentaja siinä istuskeli hiljaa vieressäni ja kuunteli, vaikka en paljon saanutkaan puhuttua. Kerroin, miten pelkään sitä, että joudun takaisin viime vuoden kevääseen. Kerroin myös, miten huono omatuntoni on siitä, että voin huonosti, vaikka kaulastani löytynyt kasvain olikin hyvänlaatuinen. Olinhan vannonut itselleni, että sen tiedon kautta voisin aina arvostaa elämääni sellaisena kuin se näyttäytyy.

Kello oli varmaankin vähän yli kolme, kun viimeiset asiakkaat häädettiin ulos, ja minäkin raahauduin majoitukseeni. Lukittauduin kylpyhuoneeseen ja yritin vielä soitella Miikalle. Luuria korvaan. Lopulta hilauduin sänkyyn, sain Miikalta vähän pahoittelen tekstiviestin, jossa hän kertoi olleensa jo unessa. Saijakin viestitti jotain. Rauhoituin aika paljon ja nukahdin.

Aamulla, siis ihan muutaman tunnin päästä, olo oli jo vähemmän psykedeelinen. Kuljin ihan yössä koulutuspäivän, olin epäsosiaalinen ja huonokäytöksinen, ärähdin jo tunnilla koko porukalle ihan joutavasta asiasta. Valmentajat ja kurssittajat nimittäin suunnittelivat uimareille jotain testiä, jossa heiteltäisiin vesipalloja seinään. Melkein huusin, että hemmetti, vesipallot eivät ole mitään koripalloja, niitä ei heitellä seinään, kun niistä menee pinta. Haha. Jälkikäteen huvitti moinen.

Kotimatkalla junassa oli kamala ahdistus, tänne asunnolle tullessa vielä pahempi. Juttelimme Miikan kanssa, ja jotain tolkkua kai saimme. Tilanne ei ole ihan toivoton, en ainakaan vielä eilen joutunut kantamaan tavaroitani ulos. Toivon vain, että saisin aikaa osoittaa, että viimeiset pari viikkoa eivät ole se todellisuus, jota suhteemme voi olla. Meillähän meni vielä joulukuussa kaikin puolin tosi hyvin. Mihin se olisi yhtäkkiä kadonnut.

Pitkästä aikaa odotan, että pääsen psykiatrille.

Ai niin. Tiedän ihan tasan tarkkaan, miten minun pitäisi toimia, millainen pitäisi olla. Pitäisi itsenäistyä, kasvaa-hemmetti-aikuiseksi, lakata olemasta epätoivoinen, vaihtaa psykiatria, syödä vähemmän lääkkeitä, ottaa napakoru pois, kun lävistys ei kuitenkaan halua parantua. Pitäisi. Konditionaali.