Vetäisin tuossa päivällä ihan uskomattomat pultit ihan tyhjästä. Huvittaa suorastaan, miten osaankin olla näin mahdoton.

Ja taas saan kuulla tämän saman tarinan: "Kyllä mä jaksan, sä olet just ihana, kun sä oot oma itsesi." Joo, on kuultu ennenkin. Tiedän kyllä, miten tällaiset tarinat jatkuvat. Kohta tulee se vaihe, kun ahdistaa, ja sitten vähän sen jälkeen ei enää olekaan kuin tie ulos - lopullisesti.

En jaksa enää uskoa mihinkään tuollaisiin lirputuksiin. Kylmää kyynisyyttä vain peliin!

On sietämätöntä elää tällaisen pään kanssa. Teen kaikesta hankalaa ihan omien silmieni edessä enkä mahda sille mitään. Tiedän, että pitäisi osata olla niin tosi paljon paremmin, pitäisi osata sellaisia helppoja juttuja kuten tilan antaminen, mutta hitto ei, ei siitä vain koskaan tule mitään. Heti, kun toinen jotenkin ilmaisee, että elämässä voisi lyhyen hetken ajan olla jotain muutakin läsnä kuin minä, muutun hirviöksi, vaadin, kiukuttelen, perustelen, järkeilen, angstaan ja ennen kaikkea puhun taukoamatta. En tyydy mihinkään, koska tulee sellainen ahdistavan kuristava tunne, joka yrittää sanoa, että pitää jättää kaikki, pitää häipyä, katkoa jokainen ihmissuhde, jotta en olisi sekuntiakaan kenellekään kakkonen.

Aiheesta kehkeytyi tietysti kriisi, näin alkumetreillä tosin vain sellainen vähän söpö ja lähinnä tyhmä keskustelukriisi, jossa kuitenkin ensisijainen tavoite kaikilla oli vain saada kriisi tukahdutettua. En ehtinyt uimaan, mistä tuli tosi paha olo. Treeneissä maailma on aina parempi, tosin ei aina. Nyt olen hikinen ja ällö, en viitsinyt käydä kostoksi edes suihkussa.

Ihan kuin se ketään täällä Kaarinassa kiinnostaisi. Romeo korkeintaan suhtautuu lempivästi.