Viesti pyyhki jotenkin jalat alta. En ole enää innostunut sohvasta enkä kämpän sisustuksen loputtomasta ideoinnista. Tässä pisteessä tuntuu, ettei ole kotia. Täällä on paha olla, mutta oma yksinäisyyskään ei kutsu yhtään ponnekkaammin.

En tiedä, mitä teen. Juuri nyt en voi ottaa edes yhteyttä Pauliin, mutta entäpä hetkeä myöhemmin? Hän on luvannut nähdä minua vielä ja tulla Turkuunkin, mutta muuttuuko lupaus vain velvollisuudeksi, joka ahdistaa enemmän kuin mahdollistaa? Entä jos saisinkin hänet Turkuun? Olisiko hän mielestään sitten viimein vapaa poistamaan numeroni, kiittämään kauniisti avusta ja katoamaan jonnekin uuteen elämäänsä? Vaiko kenties entiseen?

Kai se on paljon helpompaa satuttaa kaukaa, kun ei tarvitse korjata sirpaleita.

Tosin eikös se ole yhtä helppoa vain poistua paikalta, kun ei kuitenkaan välitä?