Tämä kämppä on vain niin uskomaton. Täällä on nyt ympäriinsä useita vähän purettuja reissujäämistöjä, esimerkiksi Unkarissa käväissyt rinkka ja Kaarinasta roudattuja pyykkipusseja. Muutama tunti sitten baariin lähtiesäni purin yhden pikkuisen repun kauheassa kiireessä, joten senkin sisältö on levällään keittiön lattialla.

Sanoin Minnalle, ettei minulla ole baarin suhteen mitään muuta kriteerejä kuin se, että Lyniin en mene ja The Clubin kierrän mieluusti kaukaa, koska ensimmäinen on teinihelvetti ja toisessa käyvät vesipalloilijat. Kun kävelimme Clubin ohi, siis nimenomaan ohi, kuulin nimeäni huudettavan. Olin ihan varma, että lauma idioottipalloilijoita siellä huutelisi, mutta terassipöydässä istuikin juuri ja juuri täysi-ikäisyyden molemmin puolin olevia uimareita. Hetken mietittyämme istuimme seuraan. Emme lopulta varsinaisesti siinä porukassa liikkuneet mutta emmepä muuallekaan menneet: Minnalla sattui olemaan ilmaiseen sisäänpääsyyn oikeuttavat liput, joten saimme leimat ilman kummempaa säätöä.

The Clubilla oli edelleen aivan järjettömän huonoa musiikkia. Toisella puolella soitettiin suomi-iskelmiä, mutta siellä ei ollut tanssilattiaa, ja toisella puolella jumputettiin jotain diskojytkettä, melko sietämätöntä kaiken kaikkiaan. Tanssimme vähän. Ei ollut mitenkään erityisen kivaa, mutta koska Minna  hymyili ja tuntui viihtyvän hetkittäin, tuli ihan hyvä mieli.

Tänään (4.8.) tuli tasan kymmenen vuotta kuluneeksi siitä, että Jarin kanssa "virallisesti" aloimme seurustella.

Tuolla baarissa oli ihan järkyttävän nuorta porukkaa. Keski-ikä oikeasti oli varmaankin kahdenkymmenen alapuolella. Teinien lisäksi baarin seinämillä notkui muutamia vähän vanhemman oloisia tyyppejä, joita voisi ihan hyvällä omallatunnolla kutsua rumiksi. Yksi paikalle eksynyt teini-ikäinen vesipalloilija nimitteli minua kadulla kovaäänisesti huoraksi. Nauroin.

Vaikka tuolla olisikin ollut jotain siedettäviä äijänretaleita, tajusin taas, ettei tuollainen lihatiskimeininki muuta kuin naurata. Nauroin tosi monta kertaa ääneen sen touhun typeryyttä. Bonuksena kaikki baarissa olijat olivat tietysti kaatokännissä, joten jos joku yrittikin jotain jutella, suusta tuli lähinnä kuolaa.

Lähetin Paulille viestin, jossa totesin, että vaikka näkisimme kuinka harvoin, voisin olla toistaiseksi hänen. Ottakoon nyt sitten miten ottaa, ei sitä viestiä enää bittiavaruudesta poiskaan saa. Kyllä tämä on minun osaltani ihan selvä peli. Syteen ja saveen, pää edellä, suu auki.

Ei kai tässä auta kuin mennä nukkumaan, kunnes kurkkukipu taas herättää. Nytkin kyllä sattuu taas vietävästi, ja koko illan on yskittänyt. Jos puhun yli lauseen, on pakko yskäistä välissä, kun kutittaa niin kovasti. En ole kovin varma siitäkään, että syömäni särkylääkemäärät ainakaan näin pitkään jatkettuna ovat hyväksi, mutta mikä tässä nyt olisi niin terveellistä. Tuskin tämä tautikaan pahemmin parantaa.