Keskiviikko teki taas tehtävänsä, ja nyt on kauhea Mikko-angsti. Mietin koko ajan, uskaltaisinko tekstata hänelle ja mitä siitä sitten seuraisi. Lueskelin taas muutamia ikiaikaisia viestejä, jopa suhteemme jälkeiseltä ajalta. Mikko oli käynyt ovellani ihan ystävällismielisesti, enkä minä nilkki ollut kotona. Muistan vastanneeni viesteihin jotain kauhean ilkeää, vaikka ei olisi ollut mitään syytä.

Joka ainoa keskiviikko mietin, olisiko elämä jotenkin parempi, jos Mikko olisi siinä vielä. Kaikki Mikon jälkeen elämässä hetkellisesti käväisseet ihmiset, peräti kaksi, tuntuvat jotenkin tosi tyhmiltä ideoilta. Tuntuukohan Mikkokin joskus myöhemmin?

Välillä, esimerkiksi viime yönä, näen epämääräisiä unia, joissa en ole varma, onko unessa Mikko vai Jari. Sekin hämmentää. Jotenkin kai kumpikin representoi jotain toimivuutta ja hyvyyttä, jotain sellaista, josta olisi pitänyt osata mitään kiinni.

Toisaalta aina tämän ajatusleikin päätän muistoihin siitä, että kyllähän minä lopulta yritinkin tosi kovasti pitää Mikosta kiinni, yritin saada kaiken toimimaan, ja hän ei vain ollut kiinnostunut. Kuten ei kukaan. Mutta sitten kuitenkin mietin, miksi olen saanut jälkikäteen lämminsävyisiä viestejä, joissa hän onkin halunnut nähdä. Olisiko mieli muuttunut? Enkö enää aiheuttaisikaan pelkkää ahdistusta ja pahaa oloa?

Ja mitä elämä sitten olisi, jos siihen kuuluisi joku mies. Olisin kuitenkin illat hallilla, toinen päivät jossain, emmekä varmaan näkisi ikinä.