Koko päivä on mennyt jossain usvassa. Pitkästä aikaa on ollut tosi masentunut olo ja sellainen henkilökohtainen epäluottamuslausemeininki omaa olemista ja mielenterveyttä kohtaan. Olen koko päivän ottanut jokaisen asian ihan sieluuni asti itseeni, loukkaantunut kaikesta ja kiukutellut ilman syytä. En oikein itsekään tajua, mistä akuutti epävakaus nyt tuli, mutta kai se jotain aina-niin-kamalaan vuodenvaihteeseen liittyvää yksinjäämistrauman ennaltaitkemistä on.

Toisaalta ei siitä niin kauan ole, kun mietin, että voiko olla niin, että minä olisin parantunut, mutta elämäni vain olisi jäänyt epäterveeksi. En osaa oikein selittää, mutta ajatus lähti siitä, että olen käyttäytynyt ja voinut kohtalaisen hyvin, vaikka aikaansaaminen on vieläkin tiettyjen keskittymistä vaativien asioiden osalta tosi vaikeaa. Toisaalta kaikki se elämäntuska, jota tässä useamman vuoden olen rämpinyt läpi, on jättänyt elämääni sellaisen jäljen, ettei elämä itsessään ole enää entisensä. Ei ole niitä äsamoja raameja, joista lähdettiin.

Masennus ajoi pois kaikki tärkeät kaverit ja ystävät. Masennuksen takia jämähdin yliopistokuvioissa niin pahasti jälkeen, että jos nyt menisin sinne takaisin, joutuisin jonnekin kymmenen vuotta itseni nuorempien sekaan ja olisin taas ulkopuolinen. Itkukohtausten pelossa opin välttelemään aitoja keskusteluja. Välittämisen ja roikkumaan jäämisen pelossa opettelin väistelemään uusia tuttavuuksia.

Vaikka nyt teoriassa aivojen kemiallinen tasapaino ehkä olisikin parempi kuin vuosi, pari sitten, ei oikein tunnu siltä, että olisi resursseja jatkaa elämää siitä, mihin se tavallaan jäi. Joku ehkä sanoisi mukanerokkaasti, että "aloita sitten uudestaan alusta", mutta käytännössä sekään ei onnistu. Uusien ihmissuhteiden luominen on vaikeaa, koska kaikilla suurin piirtein ikäisilläni, kelpaa siis plus-miinus viiden vuoden haarukalla ihan hienosti, on jo omat elämänsä, kaverinsa, perheensä ja harrastuksensa. Ei sinne tarvita satunnaista mielenterveystapausta häiritsemään auvoisaa oloa.

Olen mielestäni ihan aidosti, optimistisesti yrittänyt rakentaa jotain positiivista ilman sen suurempaa stressiä, mutta jatkuvasti tuntuu, että lätsähdän mahalleni joidenkin entisten asioiden takia. Juuri pari viikkoa sitten juttelin netissä treffipalvelututtavuuden kanssa, ja mielestäni annoin ihan hyvää vaikutelmaa itsestäni, olin positiivinen ja jätin tarkoituksella menneisyyden luurangot kaappeihinsa kolistelemaan. Eipä mennyt kuin hetki, ja koko historiani, vuosikymmenen takaiset ajatukseni ja ihmissuhteeni oli googletettu, ja seuraavaksi huomasin, että mesetunnukseni kohdalla oli painettua deleteä.

Eikä tämä ollut kuukauden, parin sisään ensimmäinen tai toinen ihminen, joka poistaa minut mesestään muka huomaamattomasti.

Kummallista on se, etten koe rypeväni itsesäälissä. En oikeastaan edes haluaisi muuttaa kovinkaan monia asioita itsessäni, vaan pidän suurimmasta osasta kulmikkuuksistani. Olen vieläpä sitä mieltä, että muidenkin olisi ehdottomasti vaivan arvoista pitää minusta juuri tällaisena, mutta siinäpä tämä homma taas meneekin metsään.

Juuri tänään sain taas kuulla sangen tympeää analyysia siitä, miten olen liian epänormaali, hullu ja vieläpä brunetti.

On siinä annettu ihmiselle tosiaan kestämistä.

Tummista hiuksistanikaan en varmaan saa nauttia kovin pitkään, kun taas on noita harmaita hiuksia vaan tullut lisää. Ainakin kolme. Ihan hanurista koko genetiikka.

Olen tosin huomannut myös, että raikkaasti ympäristöönsä suhtautuvat nuoret ihmiset pitävät minusta keskimäärin enemmän kuin jo kyynistyneet, lokeroivat ja "kokeneemmat" ihmiset.

Olen myös miettinyt, onko moraalisesti väärin, että saan kelalta sekopäisyystukea, kun olen kuitenkin voinut nyt paljon paremmin kuin jokin aika sitten. Tänään kuitenkin koin jonkinlaista oivaltamista ja hyväksymistä, kun huomasin, miten epävakaata "parempi vointini" kuitenkin on. Tulee hyviä ja sitten taas niitä huonompia päiviä. Gradu ei ole edistynyt pätkääkään eikä itse asiassa muuttokaan. Kauhean paljon asioita jää hoitamatta, ja kun viimeisenä hetkenä saan lähetettyä kulukorvauslaskuni eikä se menekään sellaisenaan läpi, alan itkeä enkä saa tehtyä asialle mitään.

Niin ja vihaan hyväksikäyttäjiä, sellaisia ihmisiä, jotka haluavat olla tekemisissä vain silloin, kun minusta on heille jotain hyötyä. Toinen vihausryhmä ovat onnistumisen hetkellä ilmaantuvat selkääntaputtelijat, jotka katoavat, kun menee heikommin.

Tosin kukapa ei tuollaisia vihaisi.

Löytynee tuhansia puolinokkelia sitaattisivalluksia siitä, miten aidot ystävät ovat puolustamassa silloin, kun menee huonoimmin, koska juuri silloinhan ihminen tukea tarvitsee. Mutta montako lukemisen arvoista oppikirjaa on siitä, miten tulisi menetellä, kun huomaa, ettei niitä aitoja ystäviä ollutkaan?

Jos Eskoa ei lasketa, niin ainoa, joka ei ole koskaan jättänyt kokonaan, on uinti, ja sekin on tehnyt kerran tosi ison oharin.